HS ja itsesensuuri

Osallistun silloin tällöin HS.fi-sivuston keskusteluihin, eri aiheista.

Mielenkiintoisinta on Venäjää ja Karjalaa sivuava keskustelu. Viimeksi tänään osallistuin venäläisten Suomi-kuvaa koskevaan keskusteluun. Toin näkökulman siitä, että venäläiset ovat aina nähneet Suomen valloitettavana maana - 1800-luvulla otettiin koko Suomi, 1900-luvulla yritettiin samaa mutta saatiin aluksi Karjala ja Salla, myöhemmin Petsamo.

Loppupäätelmänä kirjoitin, että mieleen tulee elävästi yksi sana: varas.

HS.fi jätti tämänkin kirjoituksen julkaisematta.

Samaan aikaan HS.fi suorastaan tulvii kirjoituksia, jotka täyttävät yhden tai useamman seuraavista ehdoista:

- jutussa on asiavirheitä tai suoranaisia valheita
- kirjoituksessa mustamaalataan Suomea ainakin osin valheellisin argumentein
- kirjoituksessa valkopestään venäjän tekosia.

HS.fi ei siis ole tiedotusväline, jos ollenkaan. Se näyttää olevan propagandaprojekti, jonka tavoitteena on muuttaa yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan.

Näin päätoimittaja:

Yhteiskuntaa uudistava lehti haluaa myös uudistua itse.

Sanottakoon ihan suoraan: Helsingin Sanomat ei tule koskaan uudistamaan sitä yhteiskuntaa, missä itse haluan elää. Voin suostua siihen, että laillisilla vaaleilla valittu eduskunta ja sen enemmistöpuolueista muodostettu hallitus voi demokraattisesti olla uudistamassa yhteiskuntaa, mutta ei Suomen rikkaimman kapitalistin ja monopolistin omistama monopolilehti! Ei koskaan!

Jos Helsingin Sanomat on päättänyt "uudistaa yhteiskuntaa" edellä mainituilla tavoilla, sensuroimalla tosiasioita ja tuomalla propagandaa ja valheita, asiaan on puututtava kaikin mahdollisin keinoin.

Kun Helsingin Sanomat isännöi tasavallan presidenttiä journalistisissa tilaisuuksissa, ei lehdistöä voi enää sanoa vapaaksi tai riippumattomaksi. Martti Valkosen teoksen Sananvapaus kauppatavarana mukaan Helsingin Sanomat totteli suomettunutta presidenttiä Mauno Koivistoa ja vaikeni Karjala-kysymyksestä 1990-luvun alkupuoliskolta alkaen.

Nyt HS.fi on syvällä itsesensuurin suossa. Se ei pysty julkaisemaan tosiasioita Venäjän varkauksista, siitä, että Venäjä varasti Suomelta aseellisella ryöstöllä (talvisota) Suomen laillisia tunnustettuja alueita.

Se julkaisee häväistyskirjoituksia Suomen tai suomalaisten oletetuista syyllisyyksistä oletettuihin rikoksiin mutta samalla vaikenee Venäjän todellisista rikoksista ihmisyyttä (tai Suomea ja suomalaisia) vastaan.

Näin HS on muuttunut propagandavälineeksi, joka "uudistaa yhteiskuntaa".

Valheeseen perustuva "uudistus" tarkoittaa muutosta huonompaan suuntaan. Toteutuessaan tällainen muutos on syöksykierre johonkin, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole koskaan testattu.

Se R-sana

Pääkaupunkiseudun monopolilehti on jälleen huolestunut suomalaisten "rasismista", kun venäläisiä kutsutaan samalla nimellä kuin kaikiss muissakin kielissä.

Suomalaisilta pitäisi kieltää tämä kauhea ryssä-sana.

Ollaan näin huolestuneita:

"Nimittelyyn ei myöskään puututa riittävästi", totesi vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää tiedotustilaisuudessa keskiviikkona.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten valtakoneisto aikoo puuttua siihen, että suomalaiset käyttävät suomenkielessä vakiintunutta kansallisuutta tarkoittavaa sanaa, joka on äännemuodossaan täysin sama kuin ainakin ruotsissa ja ranskassa.

Vankilaan? Julkinen häpäisy? Tutkintapyynnöt? Vai suoraan keskitysleirille? :-)

Juttuhan menee nyt näin.

Suomalaiset ovat kokeneet erittäin kovia naapurimaan vuoksi, etenkin viime sodissa. Kerrataanpa:

- Venäjä lähetti noin miljoona taistelijaa Suomen rajan yli tappamaan ja tuhoamaan.
- Venäläiset tappoivat siviilejä, pommittivat Helsinkiä, rikkoivat omaisuutta ja ampuivat kohti.
- Venäjä vaati omakseen Suomen alueita.
- Noin puoli miljoonaa Suomen kansalaista joutui pakenemaan Stalinin pakkodiktatuurin tunkeutumista ikiaikaisille suomalaisten kotiseuduille.
- Suomalaiset menettivät venäläisten takia 40.000 pientilaa, Suomen toiseksi suurimman kaupungin, 450 tehdasta ja niiden työpaikat, satoja kirkkoja, satamia, vesistöjä, peltoja, metsiä jne.
- Suomalaisilta estettiin pääsy näille kotiseuduille, omaisten haudoille, ikiaikaisille nautintaseuduille.
- Venäjä lähetti Suomeen valvojia, vaikka heitä itseään olisi pitänyt valvoa - venäläisten jäljiltä jäi remonttikuntoon joutunut Hotelli Torni.
- Suomalaiset pakotettiin maksamaan massiiviset sotakorvaukset.
- Venäläiset jatkossakin sekaantuivat suomalaisten sisäisiin asiohin.

Kaiken tuon jälkeen suomalaisten pitäisi kutsua venäläisiä vain yhdellä, kohteliaana pidetyllä sanalla.

Kas, kun ei säädetä sellaistakin lakia, että suomalaisten pitää tästä lähtien heittäytyä maahan, kun ylirotua edustava venäläinen tulee näköpiiriin.

Että anteeksi vain, me suomalaiset alirodun edustajat olemme niin pahoja, että käytämme venäläisistä myös täsmälleen samaa sanaa kuin Suomen toisella kotimaisella kielellä on ollut aina tapana sanoa.

Kuinka alas suomalainen itseruoskinta voikaan mennä?

Viipuri - vapautettu vai varastettu?

TV1 jatkoi tänään ansiokasta Karjaladokumenttien sarjaa esittämällä Arto Tuomisen dokumentin: Tosi tarina: Venäläinen Viipuri.

Nyt puhuivat venäläiset, ja heitä säesti suomalainen toimittaja. Kuvat viipyivät Viipurin linnan tornista avautuvassa maisemassa, sekä kaikkialla Viipurin alueella.

Tylyt neuvostoaikaiset dokumentit antoivat mustavalkoisesti Viipurista erilaisen kuvan: puna-armeijan panssarivaunut "vapauttivat" suomalaisen kaupungin, jonka rakennusten seinämistä saattoi erottaa tekstit Kirvun osuuskauppa tai KOP.

Venäläiset kertoivat, kuinka 1990-luvulla kaupunki oli kauhea, samoin elämä. Nyt ortodoksikirkon kellonsoittajana toimiva mies kertoi, että puolet sen ajan kavereista makaa nyt haudassa. Tuntuu siltä, että liian venäjäkielteisiksi tuomitut suomalaiset kannanotot olivat ehkä sittenkin liian myönteisiä!

Nyt Viipuri kohenee hiljalleen, ja kaupungissa asuvat venäläiset pohtivat kaupungin luonnetta.

Mielenkiintoisia lisätietoja oli sotien jälkeen palautetun raitiovaunuliikenteen päättyminen 1950-luvulla, tai Aallon kirjaston pitäminen suljettuna 1960-luvulle saakka. Sitä ennen siitä suunniteltiin yleistä saunaa! Sotien jälkeen suomenkielisiä kirjoja poltettiin roviolla, ja venäläiset valloittajat kuivattelivat huopatossujaan nuotion loimussa.

Hyökkäävä puna-armeija juhli Viipurin "vapauttamista", ja 40 vuotta myöhemmin "sankarit" muistelivat tätä "saavutustaan". Sotien yhteydessä "valkosuomalaiset" tietysti "tuhosivat" Viipurin, joka sitten "vapautettiin".

Todellisuudessa Viipuri kuului Suomeen vuodesta 1812, jolloin "Vanha Suomi" yhdistettiin muun Suomen kanssa. Syntyi autonomia, Suomen suuriruhtinaskunta.

Kun Suomi itsenäistyi, Venäjä tunnusti Suomen, käytännössä suuriruhtinaskunnan rajoissa. Rajasopimus 1920 ei muuttanut rajaa Karjalan kannaksella. Viipuri ja Karjalan kannas oli ollut jo yli sata vuotta Suomen kiistaton osa.

Siinä mielessä puna-armeija varasti Suomelta, suomalaisilta asukkailta, yrityksiltä ja yhteisöiltä Suomen toiseksi suurimman kaupungin.

Se oli maailmanhistorian suurimpiin kuuluva varkaus. Käsittämätön määrä arvokasta omaisuutta siirtyi vieraan valtion ja vieraan kansakunnan haltuun.

Varkauden tunnusmerkkinä voi pitää myös sitä, että uhrin piti jopa maksaa sotakorvaukset tästä venäläisten toteuttamasta ryöstöretkestä.

Viipuri säilyy varastettuna kaupunkina ja esteenä suomalaisten ja venäläisten normaalilla kanssakäymiselle. Varastettu tavara pitää palauttaa, jotta voitaisiin luoda luottamukselliset suhteet Venäjän ja Suomen välille.

Kuka rahoittaa Karjalan työpaikat?

Eri nettikeskusteluissa eniten kiihkoilua aiheuttaa keskustelu veroista.

Keskustelua voi seurata ainoastaan päätään pudistellen.

Lähtökohta on siis tämä:

1) Karjala palautuu

2) Karjala "tulee kalliiksi"

3) Karjalaan luodaan työpaikkoja.

4) Työttömät voivat alkaa saada palkkaa, jos menevät Karjalaan töihin.

5) Kuka "maksaa" tämän kaiken?

Tätä teemaa täytyy käsitellä realistisesti. Jos Karjala "tulee kalliiksi", silloin siellä myös luodaan uusia työpaikkoja. Työpaikkoja halutaan lisää. Työpaikoista yksilö tienaa rahaa, siis saa palkkaa, siis rikastuu (ellei ole tuhlaavainen luonne).

Tämä on siis oletus.

Jos rahaa liikkuu, "tulee kalliiksi", silloin myös työpaikkoja luodaan. Silloin monet saavat rahaa, esimerkiksi ottamalla vastaan tarjotun työpaikan.

Nykyisten irtisanomisuutisten jälkeen eittämättä kaivataan uusia työpaikkoja. Jos uusia työpaikkoja ei synny, silloin Suomen työttömyysprosentti kasvaa koko ajan. Uudet työpaikat vähentävät työttömyyttä. Sitä kaivataan!

Nettikeskustelut ovat näissä kysymyksissä uskomatonta soopaa, jos niitä edes jaksaa lukea. Niinpä vääntämään rautalangasta...

Jokainen Karjalaan (sen palauduttua Suomen yhteyteen) siirtyvä yritys joutuu alusta alkaen etsimään työvoimaa, teki se sitten mitä tahansa. Karjala ei siis voi yhtäaikaa "tulla kalliiksi" ja olemaan työllistämättä ketään. Jos kerran tulee "kalliiksi", silloin myös työpaikkoja syntyy.

Karjalaan menevä yritys saa työvoimaa nostamalla hintaa (eli palkkaa) eli houkuttelemalla työntekijöitä rahalla.

Työvoimalla on hintansa.

Karjalaan menevä yritys joutuu itse maksamaan rahaa, työpaikkojen koko hinnan, saadakseen työvoimaa. Jos hintaa ei makseta, ei saada työvoimaakaan.

Yritys itse päättää, kuinka monta henkilöä se haluaa työllistää. Yritys itse myös hankkii omista lähteistään rahoituksen.

Näin päästään oleelliseen:

Työnantaja itse budjetoi kaikkien työpaikkojen kustannukset.

Työnantaja itse maksaa kaikkien työpaikkojen kustannukset.

Ne valitut, jotka ottavat tarjotut työpaikat vastaan, saavat rahaa. Kuinka paljon, riippuu monista tekijöistä: kuinka suureksi päätetään bruttopalkan suuruus. Kuinka suureksi veroprosentti määrätään. Kuinka paljon työntekijällä on vähennyksiä jne.

Työnantaja maksaa aina saman hinnan työpaikasta: se mikä on sovittu.

Kysymys onkin siitä, kuka rahoittaa nämä työpaikat?

Eli mistä Karjalan palautuksen jälkeen saadaan ne tarvittavat rahamäärät, joilla työntekijät saavat oman palkkansa tai valtio kerää veronsa, jotta valtio voisi sitten ylläpitää Karjalan julkista rakentamista, eläkkeitä tai vaikkapa terveydenhuoltoa?

Vastaus: muun muassa Karjalaan investoivien yritysten omasta budjetista. Työnantaja voi käyttää omia säästöjään. Se voi lainata rahaa pankista tai tehdä osakeannin. Kyllä rahaa järjestyy, siihen on monia keinoja. Ja sitten työllistämään.

Tämä on itsestään selvää.

Tässä eräästä keskustelusta muutama kommentti:

Vuosittain saan tositteen kerran vuodessa maksamistani ts. työnantajan minun
palkastani pidättämästä verosta.

Aivan. Työntekijä saa tositteen. Työntekijä ei itse suorita tai maksa veroja, vaan hän saa tositteen. Joku muu siis on maksanut, ja työntekijä vain saa tositteen. Verot ovat osa bruttopalkkaa, osa työpaikan hintaa, jonka työnantaja joutuu maksamaan. Sitä maksua, jonka työnantaja joutuu maksamaan verottajalle, sanotaan "pidätykseksi". Se on se osa bruttopalkkaa, jonka työnantaja jättää maksamatta työntekijälle, ja jonka työnantaja maksaa seuraavan kuukauden 10. päivä verottajalle. Nämä kaksi maksua (nettopalkka + vero) ovat yhteensä bruttopalkka. Toki työnantajalla on muitakin palkkakustannuksia, kuten sotu-maksu ja eläkemaksut.

Kaikki nämä maksut muodostavat yhteensä työpaikan hinnan. Sen joutuu työnantaja maksamaan, kokonaisuudessaan. Tätä maksua vastaan hän saa haluamansa työvoiman yrityksensä palvelukseen.

Eli jotta Karjalassa olisi työtä, yrityksiä ja toimintaa, jonkun pitää kerätä se budjetti, josta palkkamenot voidaan kattaa, nettopalkkoineen ja veroineen. Kaiken tämän kerää, budjetoi, rahoittaa, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa vain ja ainoastaan työnantaja, oli se sitten yksityinen yritys tai julkinen yhteisö.

Yllä oleva sitaatti väittää että työntekijä olisi itse maksanut verot. Lauseessa on kuitenkin ristiriitoja. Jos siteerattu "saa tositteen", hänhän ei itse ole sitä tositetta saanut aikaan. Hänelle annetaan tosite maksuista, jotka joku toinen on tehnyt. Joku toinen on maksanut verot, ja näistä maksuista tämä "joku" antaa palkansaajalle tositteen.

Sitaatissa myös kerrotaan, kuka ne verot on maksanut: työnantajan pidättämästä verosta. Aivan. Työnantajan velvollisuus on maksaa koko palkkakustannus. Siihen kuuluvat erät: bruttopalkka (joka jakautuu työntekijälle maksettavaan nettopalkkaan ja verotoimistolle maksettavaan osuuteen - ennakonpidätykseen eli veroon) sekä muut maksut (sotu-maksut ja eläkemaksut).

Nämä maksut ovat työnantajan kustannus - maksamalla kaikki tämä työnantaja noudattaa lakia, saa haluamansa työvoiman firmansa palvelukseen ja kartuttaa myös valtion kassaa, muun muassa Karjalan jälleenrakentamista varten.

Se, että joku tekee asioita puolestani ei muuta sitä tosiasiaa, että minun
palkastani se vero maksetaan.

Aivan. "Joku" tekee asioita työntekijän puolesta. Esimerkiksi maksaa koko palkkasumman. Työnantaja joutuu jakamaan koko palkkasumman (bruttopalkan) kahteen eri erään. Osuuksien suuruus riippuu veroprosentista. Veroprosentti ilmenee verokortista, jonka työntekijä toimittaa työnantajalle.

Nyt Karjalan palauduttua, kun on luotu uusia työpaikkoja, ja yhä useampi suomalainen voi alkaa tienata rahaa Karjalan palautuksen takia, tämä "joku" tekee asioita palkansaajan puolesta.

Hän rahoittaa palkkakustannukset normaalilla liiketoiminnallaan. Hän laskee palkkasumman osuudet. Laskutoimituksen jälkeen hän maksaa työntekijälle palkan, sen nettopalkan, josta työnantaja on vähentänyt verokortin mukaisen ennakon. Sitten "joku" jatkaa tekosiaan. Työnantaja odottaa seuraavaan kuukauteen ja maksaa loput työntekijän palkasta verottajalle.

Näin "joku" on tehnyt asioita työntekijän puolesta: ensin maksanut ykkösosan (käteen jäävä nettopalkka) ja sitten kakkososan (verot). Näin on tullut koko palkkasumma maksetuksi. Kaikki tyynni työnantajan tililtä. Lisäksi täytyy vielä maksaa sotu-maksut ja eläkkeet.

Näin on luotu uusia työpaikkoja. Suomalaiset ovat saaneet uusista työpaikoista rahaa itselleen. Loput rahoista on työnantaja maksanut valtiolle. Valtio saa enemmän rahaa kuin nyt, koska Karjalaan on luotu ihan uusia työpaikkoja. Valtion saamat tulot siis kasvavat nykyisestä. Karjalan jälleenrakennukseen siis saadaan rahaa.

Se "vero maksetaan" (eli työnantaja maksaa sen veron) juuri tämän työntekijän palkasta. Näinhän se on. Ja sen työntekijän palkkasumman budjetoi, rahoittaa, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa (verotoimistolle) juuri tämä samainen työnantaja, eli sitaatin "joku".

Saan myös kuitin lisäverosta, kun työnantaja on pidättänyt palkastani liian
vähän veroja. Sitäkään ei työnantaja suostu maksamaan.

Nämä lauseet menevät jo melkein komiikan puolelle. Työnantajan maksama palkkahan on se sovittu summa, joka on aina sama. Veroprosentit vaihtelevat, ja aina työnantaja maksaa molemmat summat: nettopalkka (brutto miinus verot) ja verot (brutto miinus nettopalkka).

Oli veroprosentti sitten 2% tai 60%, aina sen maksaa työnantaja omalta tililtään verotoimistolle. Ja oli siten nettopalkan osuus bruttopalkasta 98% tai 40%, senkin työnantaja maksaa omalta tililtään palkansaajalle.

Jos siis työnantaja on pidättänyt palkasta "liian vähän veroja", silloinhan palkansaaja on saanut vastaavasti liikaa palkkaa käteen. Käteen jäävä summa + vero on yhteensä aina sama summa eli bruttopalkan suuruus. Eihän työnantaja joudu maksamaan palkansaajalle ja verottajalle mitään enempää kuin koko bruttopalkan kokonaisuudessaan.

Näytetään vielä sama numeroina:

Bruttopalkaksi on sovittu 2000 euroa.

Työnantaja maksaa aina 2000 euroa, oli veroprosentti mikä tahansa.

Nyt verokortissa on prosenttina 20%.

Työnantaja maksaa palkkapäivänä 1600 euroa.

Seuraavan kuukauden 10. päivä työnantaja maksaa loput, 400 euroa, verotoimistolle.

Työnantaja on siis maksanut 2000 euroa.

Nyt kuitenkin palkansaaja on saanut "liikaa".

Hänen osuutensa oli pitänyt olla vain 1400 euroa.

Hän sai siis käteen 200 euroa liikaa.

Siksi verottaja lähettää maksumääräyksen eli laskun eli mätkyn 200 eurosta.

Työnantajan ei tietenkään tarvitse maksaa enää mitään, koska koko 2000 euroa on jo maksettu.

Työnantaja kohdensi veron väärin: hän maksoi liian suuren osuuden palkansaajalle, ja liian pienen osuuden verottajalle.

Koska maksettu nettopalkka on siirtynyt kokonaan palkansaajan omaksi, mutta verottajan mielestä nettopalkka on ollut liian suuri, verottaja vaatii liian suuren osuuden takaisin palkansaajalta. Työnantajan olisi pitänyt jakaa palkkasumma toisin, mutta koska palkansaajalle pääsi vahingossa "liikaa", asia korjataan sitten myöhemmin.

* * *

Verotuskeskustelu paljastaa tämän: Karjalan palautuksen jälkeen syntyy paljon työpaikkoja Niihin houkutellaan työntekijöitä.

Koska työntekijöitä saa vain lupaamalla riittävän suurta palkkaa, monet suomalaiset alkavat ansaita rahaa, ehkä nykytulojakin enemmän.

Suomalaiset siis rikastuvat, koska heille maksetaan palkkaa.

Suomalaiset eivät siis joudu itse luopumaan mistään. Sen sijaan heille (meille!) maksetaan rahaa, koska Karjala on palautunut.

Näiden uusien työpaikkojen kaikki palkkakustannukset joutuu tietysti maksamaan se yritys tai työnantaja, joka on päättänyt tällaisia työpaikkoja luoda.

Niinpä juuri työnantajat maksavat sekä palkansaajien palkat että bruttopalkasta vähennettävät verot.

Kukaan siis ei ota meiltä "tavallisilta" suomalaisilta pois mitään, kun Karjala on palautunut.

Sen sijaan meille maksetaan, juuri se osuus, joka palkasta työntekijälle kuuluu, verokortin osoittamassa suhteessa.

Ja kustakin työpaikasta määrättävän veron myös maksaa työnantaja, koska se vero on osa palkkakustannuksia.

Karjalan palauduttua meille maksetaan.

Ja valtio saa enemmän verotuloja kuin nyt. Kaikki rikastuvat paitsi työnantaja, joka puolestaan on itse tehnyt oman päätöksensä siitä, että se haluaa lisää työvoimaa ja on valmis maksamaan siitä määrätyn kokonaishinnan. Tämä lisätyövoima tekee ne työt, jotka työnantaja katsoo tarvitsevansa Karjalassa.

Eikö muka Suomea miehitetty?

Helsingin Sanomissa oli tänään kirja-arvostelu, jonka ensimmäinen lause kuului näin:

Puna-armeija ei milloinkaan miehittänyt Suomea.

Mielenkiintoinen väite.

Lause voidaan nimittäin tulkita kahdella tavalla. Muutetaanpa sama lause myönteiseksi, mikä voidaan tehdä kahdella eri tavalla:

1) "Puna-armeija miehitti Suomea".

2) "Puna-armeija miehitti Suomen".

Ensimmäinen tulkinta viittaa siihen, että puna-armeija ei miehittänyt mitään osaa Suomesta.

Toinen tulkinta viittaa siihen, että puna-armeijan hallussa ei koskaan ollut Suomea kokonaisuudessaan.

Toinen tulkinta on todenmukainen, enkä palaa siihen enää.

Tarkastelen ensimmäistä tulkintaa.

Todellisuudessa puna-armeija on miehittänyt Suomea moneen eri otteeseen, ja sama miehitys jatkuu edelleen (miehitys-määritelmään palaan vielä myöhemmin).

Tärkeimmät miehitysalueet:

- Hanko talvisodan jälkeen jatkosodan alkuaikoihin saakka.

- Puolen Karjalasta talvisodan aikana.

- Karjala talvisodan ja jatkosodan jälkeen.

- Salla-Kuusamo talvisodan ja jatkosodan jälkeen.

- Kalastajasaarento talvisodan jälkeen.

- Koko Petsamo jatkosodan jälkeen.

- Porkkalan alue 1944 - 56.

"Suomi" tarkoittaa määritelmällisesti tätä:

Itsenäinen, suvereeni valtio, jonka itsenäisyyden on ensin tunnustanut entinen emämaa (josta Suomi on irtautunut) ja sen jälkeen kaikki aikansa merkittävät valtiot.

"Suomi" voi olla vain sellainen valtio, joka on tunnustettu kansainvälisesti suvereeniksi valtioksi.

Tunnustus voidaan antaa vain itsenäistymisen jälkeen (ei sitä ennen), ja ensin uuden valtion tunnustaa entinen emämaa, jotta itsenäisyys olisi todellinen. Siksi Kosovo ei ole vielä itsenäinen, koska Serbia ei sitä ole tunnustanut. Yhtä lailla Abhaasia ja Etelä-Ossetia eivät ole itsenäisiä valtioita, koska Georgia ei ole tunnustanut niiden itsenäisyyttä.

Mutta Venäjä nopeasti tunnusti Suomen itsenäisyyden. Asiassa ei siten ole mitään epäselvää.

"Miehitys"-sanasta väännettään aika ajoin kättä.

Kuten monet kiistanalaiset sanat (alkaen sanasta "erillissota", johon haluan palata myöhemmin), myös miehitys voidaan tulkita eri tavoin, ilman, että yksikään määritelmä olisi eksklusiivisesti ainoa oikea määritelmä.

Itse näkisin ainakin nämä tulkinnat:

1) Fyysinen miehitys

Alue on "miehitetty", jos siellä on miehiä aseissa. Jos alueella on ns. "sotilaallinen tyhjiö", eli siis ei miehiä aseissa, se ei ole miehitetty. Koska Karjalassa on Venäjän federaation miliisejä, sotilaita, upseereita, rajavartioston henkilökuntaa ja muita federaation virkamiehiä, Karjala on fyysisesti miehitetty Suomen alue (jonka kuulumisen Suomelle Venäjä siis on alun perin tunnustanut, kuten muutkin aikansa valtiot).

2) Laiton miehitys

Jos uusi valtio saa tunnustuksen entiseltä emämaaltaan, ja sen jälkeen muilta merkittäviltä valtioilta, silloin uuden valtion jokainen neliökilometri on laillisesti osa tätä uutta valtiota. Jos tunnustusten (sekä mahdollisten rajasopimusten, hyökkäämättömyyssopimusten, tilanteen vakiintumisen yms vaiheiden) jälkeen, vieras valtio, tai entinen emämaa, vaatii uudelta valtiolta sen alueita, siirtelee rajoja ja tuo joukkojaan tällaisille uuden valtion tunnustetuille alueille, kyseessä on laiton miehitys.

3) Moraaliton miehitys

Jos kaksi valtiota solmii sopimuksia, jotka perustuvat keskinäiselle luottamukselle, allekirjoituksille, lupauksille, vakuutuksille ja julkilausumille, ja sen jälkeen toinen sopimusosapuoli rikkoo sopimukset, pettää lupaukset, aloittaa sotia, tuo hyökkäävän armeijan joukkoja toisen valtion alueelle ja sen jälkeen liittää näitä maita omiin alueisiinsa, silloin se on petollisesti ja moraalittomasti alkanut miehittää toisen sopimuskumppanin alueita.

4) Juridinen miehitystarkastelu

Ainoa tarkastelu, jossa Venäjän ei voi sanoa miehittävän Suomen alueita, perustuu käsitekikkailuun, jossa Suomi on muka itse vapaaehtoisesti luopunut aiemmin sille kuuluneista alueista, ja tällä luovutuksella se on taianomaisesti muuttanut omat alueensa yhtäkkiä vieraan valtion "laillisiksi" alueiksi. Näin tehtyään Venäjä ei sitten "miehitäkään" näitä alueita, vaan siellä vaan sattuu olemaan suomalaisten kylien ja kaupunkien alueella venäläisiä sotilaita aseissa, jotka eivät olekaan "miehitysjoukkoja" vaan ... niin mitä?

Itse olen sitä mieltä, että puna-armeija miehitti Suomea, ja Venäjä edelleenkin pitää aseellisia joukkoja niillä Suomen alueilla, joiden kuulumisen Suomelle Venäjä osoitti:

- antamalla tunnustuksen Suomen itsenäisyydestä

- solmimalla vuonna 1920 sopimuksen maiden välisestä rajasta

- solmimalla hyökkäämättömyyssopimuksen 1932, jossa se vahvisti maittemme rajat

- pidentämällä hyökkäämättömyyssopimusta vuonna 1934.

Käsitteillä voidaan kikkailla, mutta jotta keskustelusta tulisi hedelmällistä, on käsitteet määriteltävä, ja selitettävä mitä käsitteillä tarkoittaa.

"Karjala tulisi kalliiksi" Osa 4

Karjalan palautus on toive tai peikko, näkökulmasta riippuen. Ne, jotka toivovat Karjalan palautuvan, ovat tavallaan velvoitettuja esittämään tapahtumalle realistiset taloudelliset perusteet.

Aikaisemmin olen hahmotellut tällaista kehikkoa. Neljännessä osassa tuon esille muutaman rahoituksellisen näkökulman.

MISTÄ RAHAT KARJALAN PALAUDUTTUA

Tämä kysymys on helppo. Vastaus kuuluu: sieltä mistä kaikki muukin rahoitus.

1) Yksityisen rahoituksen lähteet

- omat säästöt

- pankkilaina

2) Yhteisöjen rahoituksen lähteet

- omat säästöt

- keräykset ja kampanjat

- pankkilainat

3) Yritysten rahoituksen lähteet

- omat säästöt

- pankkilainat

- osakeannit

4) Valtion rahoituksen lähteet

- edellisvuoden budjetin mahdollinen ylijäämä

- lainat yksityisiltä tahoilta (joukkovelkakirjalainat jne)

- lainat ulkomailta

- normaali verokertymä

- Karjalasta kertyvä verokertymä.

KUKA MAKSAA VEROT

Valtavia tunnelatauksia liittyy vakiokysymykseen siitä, miten valtio saa lisää verotuloja Karjalan palauduttua. Tarkastelu koskee vain Karjalan palautuksen tapausta, eikä se ota kantaa tämän hetken verotuskäytäntöihin.

Valtio saa tuloja, joita se käyttää myös Karjalan jälleenrakentamiseen, sen jälkeen kun Karjala on taas osa Suomea.

Verotuloja on lähinnä neljäntyyppisiä:

- työllistämisestä maksettava vero, eli ennakonpidätys. Sen pidättää työnantaja ja tilittää verotoimiston tilille seuraavan kuukauden 10. päivään mennessä. Samalla kerätään sotu-maksut, jotka työnantaja maksaa.

- ostamisesta ja myymisestä maksettava vero eli arvonlisävero. Sen laskuttaa yritys asiakkailtaan ja tilittää, vähennysten jälkeen, toisen kuukauden 15. päivään mennessä verotoimistolle.

- voitollisesta yritystoiminnasta maksettava vero eli ns. pääomavero. Sitä maksetaan aloittelevien yritysten osalta (Karjalan tapaus) arviolta. Veronmaksu alkaa siis heti, kun yritys on perustettu ja ilmoitettu viranomaisille. Verotoimisto määrää maksun suuruuden ja se maksetaan kuukauden loppupuolella. Jos yritys ei tuota voittoa, veron saa aikanaan takaisin.

- erilaiset käyttömaksut. Karjalan palautuksen tapauksessa tällaisia veroja ovat ainakin kiinteistövero sekä kiinteistöjen, tonttien, kerrostaloasuntojen jne ostamisesta ja myymisestä perittävät verot.

Johtopäätöksenä kustakin edellä mainitusta voidaan vetää seuraavaa:

- Karjalan palauduttua ennakonpidätysten päätyminen valtion kassaan on aina yksityisen yrityksen, työnantajan budjetista irrotettava summa. Sen prosenttiosuus voi vaihdella, mutta maksun budjetoi, kerää, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa aina työnantaja. Näin Karjalan uusien työpaikkojen palkasta pidätettyjen ennakonpidätysten saattaminen valtiolle ei koskaan ole "tavallisten suomalaisten" rasite.

- Karjalan palauduttua ostetaan ja myydään paljon tavaraa, sekä rakennustarvikkeita että kaikenlaisia kodintarvikkeita. Suuret yritykset, jotka itse päättävät sijoittaa omia rahojaan Karjalaan, tekevät eniten ostoja. Tavalliset suomalaiset, jotka päättävät vain piipahtaa Karjalassa turistimatkalla, tekevät vähemmän ostoja. Kaikesta tästä, ostoksista ja palveluista, peritään 22 prosentin arvonlisävero. Koska hankintojen ja uusien palvelujen määrä nopeasti kasvaa (tyhjästä), myös alv-kertymä kasvaa nopeasti.

- Pääomaverokertymä riippuu pitkällä aikavälillä yritysten kannattavuudesta, mutta Karjalan palauduttua ja Karjalan nykyisten sekä kokonaan uusien yritysten ottaminen mukaan Suomen pääomaverotuksen piiriin, lisää kertarysäyksellä valtion verotuloja. Kyse on myös "lainasta". Jos tulos on tappiollinen, verot saa takaisin. Mutta valtio saa heti runsaasti tuloja, joista osaa ei koskaan tarvitse maksaa takaisin.

- Karjalan maat ja mannut palautetaan alkuperäisille omistajilleen (tästä myöhemmin erillinen blogikirjoitus), mutta omistuksensa takaisin saanut on velvoitettu maksamaan kiinteistöveroa. Karjalassa oli lahjoitusmaahovien maiden lunastuksesta johtuen yli 40 000 pientilaa vuonna 1939, joten suuri maapalautus johtaa myös suuriin kiinteistöveromaksuihin. Kun kuitenkin suuri osa entisistä pientiloista jää ottamatta aktiivikäyttöön, voidaan myös olettaa, että tonttien myyminen ja ostaminen tulee olemaan vilkasta useiden vuosien ajan. Etenkin Laatokan rantatontit nousevat arvoon arvaamattomaan. Kaikesta peritään myyntiveroa kauppojen synnyttyä.

En ole halunnut esittää mitään miljoonia tai miljardeja näissä "kalliiksi" tulevan Karjalan analyyseissä. Pikemminkin haluan esittää erilaisia kehikkoja, joissa talousasioita hoidetaan Karjalan palauduttua.

Yhteiskunta jakautuu miljooniin yksilöihin, yhteisöihin, yrityksiin ja muihin taloudellisiin tekijöihin. Jokainen tekee itse omat ratkaisunsa Karjalan palauduttua. Mitään universaalia pakkoa ei ole tuoda Karjalaan mitään tiettyä palvelurakennetta. Pikemminkin yksilöiden kysyntä, yritysten omat päätökset ja Karjalaan muuttavien perheiden tarpeet tulevat ratkaisemaan, millainen tulee olemaan Karjalan uudelleen asuttamisen, jälleenrakentamisen ja normaalin suomalaisen yhteiskunnan hinta ja maksuaikataulu.

Neljän tarkastelun avulla pyrin hahmottamaan tilannetta, joka ei Karjalaa hyvin tuntien näytä mitenkään mahdottomalta. Barack Obamaa siteeraten: Yes, we can!

Kahden argumentin väittely

Karjala-keskustelussa väitellään kahdesta eri kysymyksestä. Keskustelun voi sabotoida milloin tahansa siirtämällä keskustelu yhdestä kysymyksestä toiseen.

Karjala-keskustelun kaksi kysymystä ovat nämä:

1) Olisiko Karjalan palautuminen Suomelle hyvä vai huono asia?

2) Uskotko, että Karjala todella voisi palautua?

Nämä voidaan vielä tiivistää lyhyisiin kysymyksiin:

- Haluatko?
- Uskotko?

Jos Karjalasta puhutaan hyvä-huono-akselilla, kysymys usein kuuluu: Kannattaisiko Karjalan palautus (taloudellisesti)? Tällöin pohditaan kustannuksia ja hyötyjä. Arvioidaan, palaisiko kukaan karjalainen (suku, perhe) omille mailleen, vai jäisikö Karjalaan vain köyhä venäjänkielinen väestö.

Jos Karjalasta puhutaan uskomusten tasolla, kysymys kuuluu: Voisiko Karjalan palautus olla mahdollista? Tällöin kysellään Suomen valtion johdon halukkuudesta kyseenalaistaa Stalinin vetämä rajalinja ja Venäjän halusta tunnustaa varkautensa ja luopua jostakin, jonka se on jo ehtinyt vakiinnuttaa osaksi omaa hallinnollista aluettaan.

Keskustelijoiden pitää aina erottaa, kummasta aiheesta keskustellaan. On tavattoman helppoa sabotoida hyöty/kustannus-keskustelu tokaisemalla: "luuletteko, että Venäjä suostuisi antamaan alueitaan meille". Vastaavasti arvuuttelu Karjalan palautuksen mahdollisuuksista voidaan tuhota mesoamalla näin: "Mutta eihän kukaan halua Karjalaa takaisin".

Jos puhutaan Karjalan palautuksen kannattavuudesta, silloin pysytään asiassa ja pohditaan Karjalan palautuksen tuomia työpaikkoja ja julkisten rakennusten kustannuksia. Mietitään, kuinka paljon investointirahaa tulee yksityisiltä tahoilta, ja kuinka paljon siitä valuu verotuloina valtiolle. Keskustelu onnistuu, jos se pystyy vastaamaan näihin kysymyksiin.

Toisaalta jos puhutaan Karjalan palautuksen todennäköisyydestä, silloin analysoidaan historiallista syyllisyyttä, etenkin sodanaloittajan, Stalinin, puna-armeijan, Neuvostoliiton syyllisyydestä. Samoin voidaan pohtia suomalaista alistuvaa psyykettä tai sitä, miksi Suomi on edelleen suomettunut eikä uskalla ajaa edes omia perusoikeuksiaan.

Keskustelu onnistuu vain, jos pysytään itse asiassa.