Kävin katsomassa Viipuria.
Virallisen propagandan mukaan Viipuri kehittyy nyt kovaa vauhtia. Sinne pitäisi suomalaistenkin viedä rahansa. Siispä matkaan.
Junayhteys Viipuriin kulkee helposti, kun vertaa omalla autolla ajamista.
Perillä ensimmäisenä herättää huomion vasemmalla puolella avattu uusi hotelli. Ihan siisti paikka, vastaanoton takana iso peliluola odottaa häviäjiä. Toisen uutisen mukaan Venäjä on kieltämässä nämä peliluolat. Saa nähdä miten käy.
Nälissäni käyn Stolovaja 2:ssa. Otan sillisalaatin ja jotakin ruokaa: yli 150 ruplaa. Vaatimaton annos ja maksaa yli 3 euroa. Minulle ei kallis, mutta jos tämä on kaupungin halvin ruokapaikka, miten köyhä kansa, eläkeläiset ja työttömät selviytyvät?
Sitten on entisen KOP:n rakennuksen taakse, Nesteen bensa-asemaa vastapäätä valmistunut uhkea kerrostalo. Mutta mitä: alimman kerroksen tila on tyhjillään, lattialla roskaa, mitään ei ole saatu valmiiksi. Ehkä työ on edelleen kesken.
Valmiiksi on saatu, kymmenien vuosien jälkeen, kauppatorin reunalle rakennus. Se on luksushotelli, jonka huonehinnat ovat reilusti yläkanttiin. Miten käy huonebisneksen nyt, kun kaikkialla puhutaan taantumasta?
Sitten katsotaan vanhaankaupunkiin. Domus, upea suomalainen arvotalo vuodelta 1904 on edelleen jonkinlaisen harsokankaan peittämä. Mutta oviaukko on potkittu auki. Rakennus on edelleen raunioina, häpeäksi Venäjälle.
Tämänkö takia roistot tunkeutuivat itsenäisen Suomen alueelle, varastamaan suomalaisten kodit, talot ja rakennukset? Rikkoakseen, jättääkseen kaikki lahoamaan ja tuhoutumaan?
No, jotakin on sentään korjattu. Weckrothin talo on siistinä mutta silminnähden hiljaisena. Onkohan täältäkään myyty asuntoja, laman aikana? Rakennuksen kulmassa on avattu kahvila, viipurinrinkilä tunnuksena. Kahvi ja pulla on yllättävän edullista.
Sitten Viipurin linnaan. Vanha kyltti, jossa valehdeltiin jotakin "vapauttamisesta" on kadonnut.
Paluu vanhaankaupunkiin. Aika äskettäin avattu ravintola Svodoba on hiljaisen näköinen. Kurkistan oven pölyisen ikkunalasin läpi: roskaa lattialla. Koko ravintola on lakkautettu ja tuhottu. Sama näkymä avautuu läheisen taidemuseon juurella olevassa kivirakennuksessa.
Viipuri ei voi jättää rauhaan: se on varastettu kaupunki, tuhottu rikoskertomus stalinistisen laajentumispolitiikan, sotapolitiikan, miehityspolitiikan rikoshistoriassa.
Nousukauden aikana Viipurissa onnistuttiin pelastaan muutama rakennus, ja muutama paikka on tuhottu. Plus miinus nolla.
Kunpa Viipuri palautuisi suomalaisen hallinnon alle, suomalaisten(kin) asuttamaksi kaupungiksi, kuin se on ollut satoja ja satoja vuosia.
Maailma voi olla parempi!
Suomalaisten kannattaisi kanavoida maailmanparannustoiminta Karjala-työhön.
perjantai 27. maaliskuuta 2009
TUKIPROJEKTI Jussi Halla-aholle
OHEINEN TEKSTI JULKAISTAAN MYÖTÄTUNNON JA TUEN OSOITUKSENA SANANVAPAUDEN NIMESSÄ JUSSI HALLA-AHOLLE.
* * *
3.6.2008
Muutama täky Illmanin Mikalle
Valtionsyyttäjä Mika Illmanin voittoputki jatkui muutama päivä sitten, kun alapäähuumorin suurmies Seppo Lehto tuomittiin kahden vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeuteen ja kymmenien tuhansien eurojen vahingonkorvauksiin useista törkeistä kunnianloukkauksista, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta. Asiaa on puitu pitkin internettiä niin paljon, ettei minun varmaan tarvitse toistella itsestäänselvyyksiä:
a) Lehdon tekemät törkyblogit täyttävät toki minkä hyvänsä tulkinnan mukaiset "törkeän kunnianloukkauksen" kriteerit, mutta
b) Suomessa ei ole koskaan tuomittu ketään kahden vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeuteen tällaisista rikoksista. Mika Illmania en moiti, onhan hän mitä ilmeisimmin sukunimensä arvoinen mies, joka tekee sitä, mitä hänen mielestään on tehtävä, mutta niillä käräjäoikeuksilla, jotka kevään mittaan ovat kiltisti antaneet Mikalle kaiken, mitä tämä kehtaa pyytää, on syytä hävetä.
c) Illman kelpuutti asianomistajiksi ja jättiläiskorvausten saajiksi vain syyttäjäkavereitaan ja kansanedustajia, ei esimerkiksi Teemu Lahtista, jolle Lehdon törkyblogit aiheuttivat mahdollisesti todellista vahinkoa edellisten eduskuntavaalien alla. Ajattelu, jossa julkisuuden henkilön kunnia nauttii suurempaa suojelua kuin rivikansalaisen kunnia, on ollut tähän asti vieras demokraattiselle oikeusvaltiolle.
Kunnianloukkaukset sikseen. Lehto tuomittiin myös uskonrauhan rikkomisesta. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan Lehto rikkoi muslimien uskonrauhaa pilkkaamalla profeetta Muhammadia. Professori Jaakko Hämeen-Anttila on vahvistanut tulkinnan, jonka mukaan Muhammad on islaminuskossa pyhä hahmo.
Valtionsyyttäjä Mika Illmanin ja Tampereen käräjäoikeuden kanta siis on, että profeetta Muhammadin loukkaaminen on laitonta, koska Muhammad on muslimeille pyhä.
(Toisaalta professori Hämeen-Anttila osaisi varmasti vahvistaa senkin, että kristinuskossa Jeesus ja Jumala ovat pyhiä hahmoja. Tämä ei tietenkään estä ketään pilkkaamasta Jeesusta ja Jumalaa vapaasti valitsemallaan tavalla.)
Aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin:
Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.
Ovatko nämä lauseet laittomia? Ne varmasti loukkaavat muslimin uskonnollisia tuntoja. Lähestytään asiaa loogisten ketjujen avulla:
Viisikymppisenä äijänä Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan. Heidän liittonsa "täyttyi" Aishan ollessa 9-vuotias. Voidaan tietysti ajatella, että ajat olivat tuolloin toiset, eikä Muhammadin tekoja pidä arvioida nykypäivän kriteereillä, mutta koska toisaalta olemme viime vuosina oppineet, että 50-luvun koulukirjat olivat rasistisia puhuessaan "neekereistä" (vaikka "neekeri" ei tuolloin ollut kenenkään mielestä rasistinen termi), on kai yhtä lailla paikallaan kutsua 1400 vuotta sitten elänyttä lapsenraiskaajaa lapsenraiskaajaksi.
Mitä on tehtävä, jotta yllä esitetyt, lihavoidut väitteet eivät pitäisi paikkaansa? On väitettävä, että ...
a) ... koraani ei ole kirjaimellisesti totta (ts. että Muhammad ei yhtynyt 9-vuotiaaseen tyttöön). Tämä ei käy, koska islamilaisen doktriinin ja muslimien näkemyksen mukaan Koraani on kirjaimellisesti otettavaa Jumalan sanaa. Yhtymistä ja Aishan ikää ei siis voida kiistää loukkaamatta muslimeja.
b) ... Muhammadin toiminta ei ollut kaikilta osin hyväksyttävää. Tämäkään ei käy, koska muslimien (ja Tampereen käräjäoikeuden) näkemyksen mukaan Muhammadin kritisointi on Jumalan kritisointia ja siten pyhäinhäpäisyä. Rangaistus on kuolema. Muslimit uskovat, että Muhammadin teot olivat Jumalan tahdon mukaisia. Koska lapseen yhtyminen oli Muhammadin teko, myös se oli Jumalan tahdon mukainen.
Kuten näemme, kaikki argumentatiiviset väylät lihavoitujen väitteiden kumoamiseksi on teologisesti tukittu. Muhammadin pedofiiliys ja muslimien sekä Allahin pedofiliamyönteisyys voidaan kiistää vain kiistämällä koraanin kirjaimellinen totuudellisuus tahi Muhammadin asema Jumalan lähettiläänä, jonka teot ovat Jumalan tahdon mukaisia.
Niinpä toistan väitteeni:
Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.
Seuraava täky kuuluu:
Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.
Onko tämä väite sopimaton? Kanssakirjoittaja Kekke kanteli Julkisen Sanan Neuvostolle taannoisesta Kaleva-lehden pääkirjoituksesta, jossa päissään tappamisen arveltiin olevan suomalaisten "kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre". JSN ei ottanut kantelua edes käsittelyyn. Neuvoston sihteeri Nina Porra:
"Kirjoittaja viitannee selvityksiin, joissa humalajuominen on havaittu suomalaisen alkoholikulttuurin erityispiirteeksi. Myös humalan ja väkivallan välillä on todettu yhteyksiä. Ongelman geneettistä taustaa kirjoittaja ei käsittele faktana vaan esittää siitä oman arvelunsa."
JSN:n päätökset eivät tietenkään ole juridisia ennakkotapauksia, joita inkvisiittori Illmanin tarvitsisi noteerata, mutta koska toisaalta "kiihottaminen kansanryhmää vastaan" on yleisen syytteen alainen rikos, ja koska Illman (jolle asia viran puolesta kuuluisi) ei Kalevan juttuun ole puuttunut, voitaneen tehdä johtopäätös, että negatiivisia, kansallis-geneettisiä stereotypioita saa julkaista, kunhan niitä ei käsitellä faktana.
Emmehän voi ajatella, että Suomessa eri ihmisiä koskisivat eri säännöt.
Kaikki somalit eivät tietenkään ryöstä tai loisi verovaroilla, mutta eivät toisaalta kaikki suomalaisetkaan tapa päissään. Somalit, joita on 0.2 prosenttia Suomen kokonaisväestöstä, tekevät 12 prosenttia poliisin tietoon tulleista ryöstöistä. Yksi Suomessa asuva somali kymmenestä käy työssä. Ryöstely ja loisiminen ovat somalien lukumäärään suhteutettuna paljon tavallisempia ilmiöitä kuin humalassa tappaminen suomalaisten keskuudessa. Niinpä esitän uudelleen arveluni (jota en käsittele faktana):
Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.
Näissä merkeissä toivotan Mikalle hyvää päivän jatkoa.
* * *
3.6.2008
Muutama täky Illmanin Mikalle
Valtionsyyttäjä Mika Illmanin voittoputki jatkui muutama päivä sitten, kun alapäähuumorin suurmies Seppo Lehto tuomittiin kahden vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeuteen ja kymmenien tuhansien eurojen vahingonkorvauksiin useista törkeistä kunnianloukkauksista, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta. Asiaa on puitu pitkin internettiä niin paljon, ettei minun varmaan tarvitse toistella itsestäänselvyyksiä:
a) Lehdon tekemät törkyblogit täyttävät toki minkä hyvänsä tulkinnan mukaiset "törkeän kunnianloukkauksen" kriteerit, mutta
b) Suomessa ei ole koskaan tuomittu ketään kahden vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeuteen tällaisista rikoksista. Mika Illmania en moiti, onhan hän mitä ilmeisimmin sukunimensä arvoinen mies, joka tekee sitä, mitä hänen mielestään on tehtävä, mutta niillä käräjäoikeuksilla, jotka kevään mittaan ovat kiltisti antaneet Mikalle kaiken, mitä tämä kehtaa pyytää, on syytä hävetä.
c) Illman kelpuutti asianomistajiksi ja jättiläiskorvausten saajiksi vain syyttäjäkavereitaan ja kansanedustajia, ei esimerkiksi Teemu Lahtista, jolle Lehdon törkyblogit aiheuttivat mahdollisesti todellista vahinkoa edellisten eduskuntavaalien alla. Ajattelu, jossa julkisuuden henkilön kunnia nauttii suurempaa suojelua kuin rivikansalaisen kunnia, on ollut tähän asti vieras demokraattiselle oikeusvaltiolle.
Kunnianloukkaukset sikseen. Lehto tuomittiin myös uskonrauhan rikkomisesta. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan Lehto rikkoi muslimien uskonrauhaa pilkkaamalla profeetta Muhammadia. Professori Jaakko Hämeen-Anttila on vahvistanut tulkinnan, jonka mukaan Muhammad on islaminuskossa pyhä hahmo.
Valtionsyyttäjä Mika Illmanin ja Tampereen käräjäoikeuden kanta siis on, että profeetta Muhammadin loukkaaminen on laitonta, koska Muhammad on muslimeille pyhä.
(Toisaalta professori Hämeen-Anttila osaisi varmasti vahvistaa senkin, että kristinuskossa Jeesus ja Jumala ovat pyhiä hahmoja. Tämä ei tietenkään estä ketään pilkkaamasta Jeesusta ja Jumalaa vapaasti valitsemallaan tavalla.)
Aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin:
Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.
Ovatko nämä lauseet laittomia? Ne varmasti loukkaavat muslimin uskonnollisia tuntoja. Lähestytään asiaa loogisten ketjujen avulla:
Viisikymppisenä äijänä Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan. Heidän liittonsa "täyttyi" Aishan ollessa 9-vuotias. Voidaan tietysti ajatella, että ajat olivat tuolloin toiset, eikä Muhammadin tekoja pidä arvioida nykypäivän kriteereillä, mutta koska toisaalta olemme viime vuosina oppineet, että 50-luvun koulukirjat olivat rasistisia puhuessaan "neekereistä" (vaikka "neekeri" ei tuolloin ollut kenenkään mielestä rasistinen termi), on kai yhtä lailla paikallaan kutsua 1400 vuotta sitten elänyttä lapsenraiskaajaa lapsenraiskaajaksi.
Mitä on tehtävä, jotta yllä esitetyt, lihavoidut väitteet eivät pitäisi paikkaansa? On väitettävä, että ...
a) ... koraani ei ole kirjaimellisesti totta (ts. että Muhammad ei yhtynyt 9-vuotiaaseen tyttöön). Tämä ei käy, koska islamilaisen doktriinin ja muslimien näkemyksen mukaan Koraani on kirjaimellisesti otettavaa Jumalan sanaa. Yhtymistä ja Aishan ikää ei siis voida kiistää loukkaamatta muslimeja.
b) ... Muhammadin toiminta ei ollut kaikilta osin hyväksyttävää. Tämäkään ei käy, koska muslimien (ja Tampereen käräjäoikeuden) näkemyksen mukaan Muhammadin kritisointi on Jumalan kritisointia ja siten pyhäinhäpäisyä. Rangaistus on kuolema. Muslimit uskovat, että Muhammadin teot olivat Jumalan tahdon mukaisia. Koska lapseen yhtyminen oli Muhammadin teko, myös se oli Jumalan tahdon mukainen.
Kuten näemme, kaikki argumentatiiviset väylät lihavoitujen väitteiden kumoamiseksi on teologisesti tukittu. Muhammadin pedofiiliys ja muslimien sekä Allahin pedofiliamyönteisyys voidaan kiistää vain kiistämällä koraanin kirjaimellinen totuudellisuus tahi Muhammadin asema Jumalan lähettiläänä, jonka teot ovat Jumalan tahdon mukaisia.
Niinpä toistan väitteeni:
Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.
Seuraava täky kuuluu:
Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.
Onko tämä väite sopimaton? Kanssakirjoittaja Kekke kanteli Julkisen Sanan Neuvostolle taannoisesta Kaleva-lehden pääkirjoituksesta, jossa päissään tappamisen arveltiin olevan suomalaisten "kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre". JSN ei ottanut kantelua edes käsittelyyn. Neuvoston sihteeri Nina Porra:
"Kirjoittaja viitannee selvityksiin, joissa humalajuominen on havaittu suomalaisen alkoholikulttuurin erityispiirteeksi. Myös humalan ja väkivallan välillä on todettu yhteyksiä. Ongelman geneettistä taustaa kirjoittaja ei käsittele faktana vaan esittää siitä oman arvelunsa."
JSN:n päätökset eivät tietenkään ole juridisia ennakkotapauksia, joita inkvisiittori Illmanin tarvitsisi noteerata, mutta koska toisaalta "kiihottaminen kansanryhmää vastaan" on yleisen syytteen alainen rikos, ja koska Illman (jolle asia viran puolesta kuuluisi) ei Kalevan juttuun ole puuttunut, voitaneen tehdä johtopäätös, että negatiivisia, kansallis-geneettisiä stereotypioita saa julkaista, kunhan niitä ei käsitellä faktana.
Emmehän voi ajatella, että Suomessa eri ihmisiä koskisivat eri säännöt.
Kaikki somalit eivät tietenkään ryöstä tai loisi verovaroilla, mutta eivät toisaalta kaikki suomalaisetkaan tapa päissään. Somalit, joita on 0.2 prosenttia Suomen kokonaisväestöstä, tekevät 12 prosenttia poliisin tietoon tulleista ryöstöistä. Yksi Suomessa asuva somali kymmenestä käy työssä. Ryöstely ja loisiminen ovat somalien lukumäärään suhteutettuna paljon tavallisempia ilmiöitä kuin humalassa tappaminen suomalaisten keskuudessa. Niinpä esitän uudelleen arveluni (jota en käsittele faktana):
Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.
Näissä merkeissä toivotan Mikalle hyvää päivän jatkoa.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Venäjä on valtio, ei rosvojoukko
Katselin eilen televisiosta Michael Douglasin tähdittämää trilleriä The Game, jossa yksilö näytti joutuvat ylivoimaisen vihollisen tuhoamaksi. (En viitsi tässä paljastaa loppuratkaisua, jos vaikka joku vuokraisi DVD:n).
Silloin ymmärsin kaiken.
Venäjähän ei ole vastaavanlainen kasvoton rikollisjoukko, joka saa tehdä kenenkään estämättä massiivisia rikoksia ihmisyyttä vastaan.
Venäjä on valtio. Venäjällä on johtajansa. Venäjällä on diplomatiansa. Venäjällä on maineensa, josta se näyttää pitävän erityistä huolta.
Venäjä kuuluu melkein kaikkiin kansainvälisiin organisaatioihin. Se on siis "läpinäkyvä" eli transparentti suvereeni valtio, jonka teot ja tekemättä jättämiset näkyvät ja joutuvat aina kansainvälisen median, keskustelun, analyysin ja diplomatian tarkasteluun.
Siksi Venäjää tulisi kohdella kuin valtiota.
Jos Venäjä olisi rosvojoukko, sen rikoksia ihmisyyttä vastaan, esimerkiksi Suomen laillisten alueiden anastamista ja etnisen puhdistuksen aiheuttamista, ei voisi mitenkään kommentoida.
Rosvojoukko uhkaisi koko ajan pahenevilla vastatoimilla. Se käyttäisi laittomia tekoja, salamurhia, uhkailua, kiristystä, lahjontaa ja muita rikollisia toimia sementoidakseen Stalinin (joka oli rikollinen) piirtämän rajalinjan.
Jos siis Suomen johto pitää Venäjää valtiona, sen tulisi kohdella Venäjää kuin valtiota.
Kaksi valtiota voi aloittaa neuvottelut Karjalan palautuksesta. Jos Venäjä olisi bandiittien vetämä rosvojoukko, mitään neuvotteluja ei voitaisi pitää.
Kaksi valtiota voi palauttaa alkuperäisen laillisen rajalinjan ja turvata alkuperäisasukkaiden oikeudet omiin ikiaikaisiin maihinsa.
Kohdelkaamme siis Venäjää valtiona eikä rosvojoukkona, ja tehkäämme aloite Karjalan palauttamisesta.
Karjala kuuluu Suomelle vuosina 1812, 1918, 1920, 1932 ja 1934 tehtyjen laillisten, allekirjoitettujen ja todistusvoimaisten asiakirjojen mukaan.
Karjalan palautuksen toimenpiteet voidaan (ja ne tulee) aloittaa välittömästi, Venäjän valtion kanssa.
Se ei ole (eikä saa olla) rosvojoukko, ryöstäjä, etninen puhdistaja, vaan julkinen valtio.
Silloin ymmärsin kaiken.
Venäjähän ei ole vastaavanlainen kasvoton rikollisjoukko, joka saa tehdä kenenkään estämättä massiivisia rikoksia ihmisyyttä vastaan.
Venäjä on valtio. Venäjällä on johtajansa. Venäjällä on diplomatiansa. Venäjällä on maineensa, josta se näyttää pitävän erityistä huolta.
Venäjä kuuluu melkein kaikkiin kansainvälisiin organisaatioihin. Se on siis "läpinäkyvä" eli transparentti suvereeni valtio, jonka teot ja tekemättä jättämiset näkyvät ja joutuvat aina kansainvälisen median, keskustelun, analyysin ja diplomatian tarkasteluun.
Siksi Venäjää tulisi kohdella kuin valtiota.
Jos Venäjä olisi rosvojoukko, sen rikoksia ihmisyyttä vastaan, esimerkiksi Suomen laillisten alueiden anastamista ja etnisen puhdistuksen aiheuttamista, ei voisi mitenkään kommentoida.
Rosvojoukko uhkaisi koko ajan pahenevilla vastatoimilla. Se käyttäisi laittomia tekoja, salamurhia, uhkailua, kiristystä, lahjontaa ja muita rikollisia toimia sementoidakseen Stalinin (joka oli rikollinen) piirtämän rajalinjan.
Jos siis Suomen johto pitää Venäjää valtiona, sen tulisi kohdella Venäjää kuin valtiota.
Kaksi valtiota voi aloittaa neuvottelut Karjalan palautuksesta. Jos Venäjä olisi bandiittien vetämä rosvojoukko, mitään neuvotteluja ei voitaisi pitää.
Kaksi valtiota voi palauttaa alkuperäisen laillisen rajalinjan ja turvata alkuperäisasukkaiden oikeudet omiin ikiaikaisiin maihinsa.
Kohdelkaamme siis Venäjää valtiona eikä rosvojoukkona, ja tehkäämme aloite Karjalan palauttamisesta.
Karjala kuuluu Suomelle vuosina 1812, 1918, 1920, 1932 ja 1934 tehtyjen laillisten, allekirjoitettujen ja todistusvoimaisten asiakirjojen mukaan.
Karjalan palautuksen toimenpiteet voidaan (ja ne tulee) aloittaa välittömästi, Venäjän valtion kanssa.
Se ei ole (eikä saa olla) rosvojoukko, ryöstäjä, etninen puhdistaja, vaan julkinen valtio.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Pönkittääkö HS Stalinin rikoksia?
Helsingin Sanomat jatkaa linjallaan, joka pyrkii valkopesemään Venäjää, mustamaalaamaan Karjalan palautuksen kannattajia ja sementoimaan Stalinin rikokset ihmisyyttä vastaan.
Helsingin Sanomien mukaan "Venäjän imperiumi palaa mutta ei uhkaa Suomea".
Näin HS:
Niinpä niin. Ei Venäjä voi koskaan olla uhka Suomelle. Jos lukee Hesaria laajemminkin, näyttää siltä, että Suomea uhkaavat lähinnä "ilmastonmuutos", "rasismi" ja "kapitalismi". Niin, ja tietysti Nato.
Ei Venäjä.
Sitten mennään Karjala-kysymykseen. Tohtorin mukaan venäläiset ovat "hermostuneet" Karjalan palautuksesta puhumisesta.
Tohtoria ei huolestuta se, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomen kimppuun ja aluevaatimukset oikeasti "hermostuttivat" aika monta suomalaista vuonna 1939 ja sen jälkeen.
Niinpä tohtori on ruvennut ennustajaksi. Hän on kuulemma vakuuttanut, ehkä ei niin demokraattisella mandaatilla, että Suomen ja Venäjän rajat ovat "pysyvät".
Vai niin.
Onhan se mielenkiintoinen ajatus, että rajat, jotka kuitenkin ovat moneen kertaan muuttuneet tuhannen vuoden aikana, jäävät vasta sitten pysyviksi, kun ne ensin on siirtänyt verinen diktaattori Stalin, ja samalla on aiheutettu etninen puhdistus tunnustetuilla itsenäisen Suomen alueilla.
Voiko diktatuurin ja diktaattorin rikosten (ihmisyyttä vastaan) sementoimisessa mennä pitemmälle?
Helsingin Sanomien mukaan "Venäjän imperiumi palaa mutta ei uhkaa Suomea".
Näin HS:
Harva ihminen on niin varma Venäjästä kuin Maanpuolustuskorkeakoulun
strategian laitoksen tutkija, dosentti Alpo Juntunen. Venäjästä ei ole
mitään uhkaa Suomelle, hän sanoo.
Niinpä niin. Ei Venäjä voi koskaan olla uhka Suomelle. Jos lukee Hesaria laajemminkin, näyttää siltä, että Suomea uhkaavat lähinnä "ilmastonmuutos", "rasismi" ja "kapitalismi". Niin, ja tietysti Nato.
Ei Venäjä.
Sitten mennään Karjala-kysymykseen. Tohtorin mukaan venäläiset ovat "hermostuneet" Karjalan palautuksesta puhumisesta.
Tohtoria ei huolestuta se, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomen kimppuun ja aluevaatimukset oikeasti "hermostuttivat" aika monta suomalaista vuonna 1939 ja sen jälkeen.
Niinpä tohtori on ruvennut ennustajaksi. Hän on kuulemma vakuuttanut, ehkä ei niin demokraattisella mandaatilla, että Suomen ja Venäjän rajat ovat "pysyvät".
Vai niin.
Onhan se mielenkiintoinen ajatus, että rajat, jotka kuitenkin ovat moneen kertaan muuttuneet tuhannen vuoden aikana, jäävät vasta sitten pysyviksi, kun ne ensin on siirtänyt verinen diktaattori Stalin, ja samalla on aiheutettu etninen puhdistus tunnustetuilla itsenäisen Suomen alueilla.
Voiko diktatuurin ja diktaattorin rikosten (ihmisyyttä vastaan) sementoimisessa mennä pitemmälle?
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
HS ja itsesensuuri
Osallistun silloin tällöin HS.fi-sivuston keskusteluihin, eri aiheista.
Mielenkiintoisinta on Venäjää ja Karjalaa sivuava keskustelu. Viimeksi tänään osallistuin venäläisten Suomi-kuvaa koskevaan keskusteluun. Toin näkökulman siitä, että venäläiset ovat aina nähneet Suomen valloitettavana maana - 1800-luvulla otettiin koko Suomi, 1900-luvulla yritettiin samaa mutta saatiin aluksi Karjala ja Salla, myöhemmin Petsamo.
Loppupäätelmänä kirjoitin, että mieleen tulee elävästi yksi sana: varas.
HS.fi jätti tämänkin kirjoituksen julkaisematta.
Samaan aikaan HS.fi suorastaan tulvii kirjoituksia, jotka täyttävät yhden tai useamman seuraavista ehdoista:
- jutussa on asiavirheitä tai suoranaisia valheita
- kirjoituksessa mustamaalataan Suomea ainakin osin valheellisin argumentein
- kirjoituksessa valkopestään venäjän tekosia.
HS.fi ei siis ole tiedotusväline, jos ollenkaan. Se näyttää olevan propagandaprojekti, jonka tavoitteena on muuttaa yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan.
Näin päätoimittaja:
Sanottakoon ihan suoraan: Helsingin Sanomat ei tule koskaan uudistamaan sitä yhteiskuntaa, missä itse haluan elää. Voin suostua siihen, että laillisilla vaaleilla valittu eduskunta ja sen enemmistöpuolueista muodostettu hallitus voi demokraattisesti olla uudistamassa yhteiskuntaa, mutta ei Suomen rikkaimman kapitalistin ja monopolistin omistama monopolilehti! Ei koskaan!
Jos Helsingin Sanomat on päättänyt "uudistaa yhteiskuntaa" edellä mainituilla tavoilla, sensuroimalla tosiasioita ja tuomalla propagandaa ja valheita, asiaan on puututtava kaikin mahdollisin keinoin.
Kun Helsingin Sanomat isännöi tasavallan presidenttiä journalistisissa tilaisuuksissa, ei lehdistöä voi enää sanoa vapaaksi tai riippumattomaksi. Martti Valkosen teoksen Sananvapaus kauppatavarana mukaan Helsingin Sanomat totteli suomettunutta presidenttiä Mauno Koivistoa ja vaikeni Karjala-kysymyksestä 1990-luvun alkupuoliskolta alkaen.
Nyt HS.fi on syvällä itsesensuurin suossa. Se ei pysty julkaisemaan tosiasioita Venäjän varkauksista, siitä, että Venäjä varasti Suomelta aseellisella ryöstöllä (talvisota) Suomen laillisia tunnustettuja alueita.
Se julkaisee häväistyskirjoituksia Suomen tai suomalaisten oletetuista syyllisyyksistä oletettuihin rikoksiin mutta samalla vaikenee Venäjän todellisista rikoksista ihmisyyttä (tai Suomea ja suomalaisia) vastaan.
Näin HS on muuttunut propagandavälineeksi, joka "uudistaa yhteiskuntaa".
Valheeseen perustuva "uudistus" tarkoittaa muutosta huonompaan suuntaan. Toteutuessaan tällainen muutos on syöksykierre johonkin, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole koskaan testattu.
Mielenkiintoisinta on Venäjää ja Karjalaa sivuava keskustelu. Viimeksi tänään osallistuin venäläisten Suomi-kuvaa koskevaan keskusteluun. Toin näkökulman siitä, että venäläiset ovat aina nähneet Suomen valloitettavana maana - 1800-luvulla otettiin koko Suomi, 1900-luvulla yritettiin samaa mutta saatiin aluksi Karjala ja Salla, myöhemmin Petsamo.
Loppupäätelmänä kirjoitin, että mieleen tulee elävästi yksi sana: varas.
HS.fi jätti tämänkin kirjoituksen julkaisematta.
Samaan aikaan HS.fi suorastaan tulvii kirjoituksia, jotka täyttävät yhden tai useamman seuraavista ehdoista:
- jutussa on asiavirheitä tai suoranaisia valheita
- kirjoituksessa mustamaalataan Suomea ainakin osin valheellisin argumentein
- kirjoituksessa valkopestään venäjän tekosia.
HS.fi ei siis ole tiedotusväline, jos ollenkaan. Se näyttää olevan propagandaprojekti, jonka tavoitteena on muuttaa yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan.
Näin päätoimittaja:
Yhteiskuntaa uudistava lehti haluaa myös uudistua itse.
Sanottakoon ihan suoraan: Helsingin Sanomat ei tule koskaan uudistamaan sitä yhteiskuntaa, missä itse haluan elää. Voin suostua siihen, että laillisilla vaaleilla valittu eduskunta ja sen enemmistöpuolueista muodostettu hallitus voi demokraattisesti olla uudistamassa yhteiskuntaa, mutta ei Suomen rikkaimman kapitalistin ja monopolistin omistama monopolilehti! Ei koskaan!
Jos Helsingin Sanomat on päättänyt "uudistaa yhteiskuntaa" edellä mainituilla tavoilla, sensuroimalla tosiasioita ja tuomalla propagandaa ja valheita, asiaan on puututtava kaikin mahdollisin keinoin.
Kun Helsingin Sanomat isännöi tasavallan presidenttiä journalistisissa tilaisuuksissa, ei lehdistöä voi enää sanoa vapaaksi tai riippumattomaksi. Martti Valkosen teoksen Sananvapaus kauppatavarana mukaan Helsingin Sanomat totteli suomettunutta presidenttiä Mauno Koivistoa ja vaikeni Karjala-kysymyksestä 1990-luvun alkupuoliskolta alkaen.
Nyt HS.fi on syvällä itsesensuurin suossa. Se ei pysty julkaisemaan tosiasioita Venäjän varkauksista, siitä, että Venäjä varasti Suomelta aseellisella ryöstöllä (talvisota) Suomen laillisia tunnustettuja alueita.
Se julkaisee häväistyskirjoituksia Suomen tai suomalaisten oletetuista syyllisyyksistä oletettuihin rikoksiin mutta samalla vaikenee Venäjän todellisista rikoksista ihmisyyttä (tai Suomea ja suomalaisia) vastaan.
Näin HS on muuttunut propagandavälineeksi, joka "uudistaa yhteiskuntaa".
Valheeseen perustuva "uudistus" tarkoittaa muutosta huonompaan suuntaan. Toteutuessaan tällainen muutos on syöksykierre johonkin, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole koskaan testattu.
torstai 26. helmikuuta 2009
Se R-sana
Pääkaupunkiseudun monopolilehti on jälleen huolestunut suomalaisten "rasismista", kun venäläisiä kutsutaan samalla nimellä kuin kaikiss muissakin kielissä.
Suomalaisilta pitäisi kieltää tämä kauhea ryssä-sana.
Ollaan näin huolestuneita:
Vankilaan? Julkinen häpäisy? Tutkintapyynnöt? Vai suoraan keskitysleirille? :-)
Juttuhan menee nyt näin.
Suomalaiset ovat kokeneet erittäin kovia naapurimaan vuoksi, etenkin viime sodissa. Kerrataanpa:
- Venäjä lähetti noin miljoona taistelijaa Suomen rajan yli tappamaan ja tuhoamaan.
- Venäläiset tappoivat siviilejä, pommittivat Helsinkiä, rikkoivat omaisuutta ja ampuivat kohti.
- Venäjä vaati omakseen Suomen alueita.
- Noin puoli miljoonaa Suomen kansalaista joutui pakenemaan Stalinin pakkodiktatuurin tunkeutumista ikiaikaisille suomalaisten kotiseuduille.
- Suomalaiset menettivät venäläisten takia 40.000 pientilaa, Suomen toiseksi suurimman kaupungin, 450 tehdasta ja niiden työpaikat, satoja kirkkoja, satamia, vesistöjä, peltoja, metsiä jne.
- Suomalaisilta estettiin pääsy näille kotiseuduille, omaisten haudoille, ikiaikaisille nautintaseuduille.
- Venäjä lähetti Suomeen valvojia, vaikka heitä itseään olisi pitänyt valvoa - venäläisten jäljiltä jäi remonttikuntoon joutunut Hotelli Torni.
- Suomalaiset pakotettiin maksamaan massiiviset sotakorvaukset.
- Venäläiset jatkossakin sekaantuivat suomalaisten sisäisiin asiohin.
Kaiken tuon jälkeen suomalaisten pitäisi kutsua venäläisiä vain yhdellä, kohteliaana pidetyllä sanalla.
Kas, kun ei säädetä sellaistakin lakia, että suomalaisten pitää tästä lähtien heittäytyä maahan, kun ylirotua edustava venäläinen tulee näköpiiriin.
Että anteeksi vain, me suomalaiset alirodun edustajat olemme niin pahoja, että käytämme venäläisistä myös täsmälleen samaa sanaa kuin Suomen toisella kotimaisella kielellä on ollut aina tapana sanoa.
Kuinka alas suomalainen itseruoskinta voikaan mennä?
Suomalaisilta pitäisi kieltää tämä kauhea ryssä-sana.
Ollaan näin huolestuneita:
"Nimittelyyn ei myöskään puututa riittävästi", totesi vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää tiedotustilaisuudessa keskiviikkona.Olisi kiinnostavaa tietää, miten valtakoneisto aikoo puuttua siihen, että suomalaiset käyttävät suomenkielessä vakiintunutta kansallisuutta tarkoittavaa sanaa, joka on äännemuodossaan täysin sama kuin ainakin ruotsissa ja ranskassa.
Vankilaan? Julkinen häpäisy? Tutkintapyynnöt? Vai suoraan keskitysleirille? :-)
Juttuhan menee nyt näin.
Suomalaiset ovat kokeneet erittäin kovia naapurimaan vuoksi, etenkin viime sodissa. Kerrataanpa:
- Venäjä lähetti noin miljoona taistelijaa Suomen rajan yli tappamaan ja tuhoamaan.
- Venäläiset tappoivat siviilejä, pommittivat Helsinkiä, rikkoivat omaisuutta ja ampuivat kohti.
- Venäjä vaati omakseen Suomen alueita.
- Noin puoli miljoonaa Suomen kansalaista joutui pakenemaan Stalinin pakkodiktatuurin tunkeutumista ikiaikaisille suomalaisten kotiseuduille.
- Suomalaiset menettivät venäläisten takia 40.000 pientilaa, Suomen toiseksi suurimman kaupungin, 450 tehdasta ja niiden työpaikat, satoja kirkkoja, satamia, vesistöjä, peltoja, metsiä jne.
- Suomalaisilta estettiin pääsy näille kotiseuduille, omaisten haudoille, ikiaikaisille nautintaseuduille.
- Venäjä lähetti Suomeen valvojia, vaikka heitä itseään olisi pitänyt valvoa - venäläisten jäljiltä jäi remonttikuntoon joutunut Hotelli Torni.
- Suomalaiset pakotettiin maksamaan massiiviset sotakorvaukset.
- Venäläiset jatkossakin sekaantuivat suomalaisten sisäisiin asiohin.
Kaiken tuon jälkeen suomalaisten pitäisi kutsua venäläisiä vain yhdellä, kohteliaana pidetyllä sanalla.
Kas, kun ei säädetä sellaistakin lakia, että suomalaisten pitää tästä lähtien heittäytyä maahan, kun ylirotua edustava venäläinen tulee näköpiiriin.
Että anteeksi vain, me suomalaiset alirodun edustajat olemme niin pahoja, että käytämme venäläisistä myös täsmälleen samaa sanaa kuin Suomen toisella kotimaisella kielellä on ollut aina tapana sanoa.
Kuinka alas suomalainen itseruoskinta voikaan mennä?
tiistai 27. tammikuuta 2009
Viipuri - vapautettu vai varastettu?
TV1 jatkoi tänään ansiokasta Karjaladokumenttien sarjaa esittämällä Arto Tuomisen dokumentin: Tosi tarina: Venäläinen Viipuri.
Nyt puhuivat venäläiset, ja heitä säesti suomalainen toimittaja. Kuvat viipyivät Viipurin linnan tornista avautuvassa maisemassa, sekä kaikkialla Viipurin alueella.
Tylyt neuvostoaikaiset dokumentit antoivat mustavalkoisesti Viipurista erilaisen kuvan: puna-armeijan panssarivaunut "vapauttivat" suomalaisen kaupungin, jonka rakennusten seinämistä saattoi erottaa tekstit Kirvun osuuskauppa tai KOP.
Venäläiset kertoivat, kuinka 1990-luvulla kaupunki oli kauhea, samoin elämä. Nyt ortodoksikirkon kellonsoittajana toimiva mies kertoi, että puolet sen ajan kavereista makaa nyt haudassa. Tuntuu siltä, että liian venäjäkielteisiksi tuomitut suomalaiset kannanotot olivat ehkä sittenkin liian myönteisiä!
Nyt Viipuri kohenee hiljalleen, ja kaupungissa asuvat venäläiset pohtivat kaupungin luonnetta.
Mielenkiintoisia lisätietoja oli sotien jälkeen palautetun raitiovaunuliikenteen päättyminen 1950-luvulla, tai Aallon kirjaston pitäminen suljettuna 1960-luvulle saakka. Sitä ennen siitä suunniteltiin yleistä saunaa! Sotien jälkeen suomenkielisiä kirjoja poltettiin roviolla, ja venäläiset valloittajat kuivattelivat huopatossujaan nuotion loimussa.
Hyökkäävä puna-armeija juhli Viipurin "vapauttamista", ja 40 vuotta myöhemmin "sankarit" muistelivat tätä "saavutustaan". Sotien yhteydessä "valkosuomalaiset" tietysti "tuhosivat" Viipurin, joka sitten "vapautettiin".
Todellisuudessa Viipuri kuului Suomeen vuodesta 1812, jolloin "Vanha Suomi" yhdistettiin muun Suomen kanssa. Syntyi autonomia, Suomen suuriruhtinaskunta.
Kun Suomi itsenäistyi, Venäjä tunnusti Suomen, käytännössä suuriruhtinaskunnan rajoissa. Rajasopimus 1920 ei muuttanut rajaa Karjalan kannaksella. Viipuri ja Karjalan kannas oli ollut jo yli sata vuotta Suomen kiistaton osa.
Siinä mielessä puna-armeija varasti Suomelta, suomalaisilta asukkailta, yrityksiltä ja yhteisöiltä Suomen toiseksi suurimman kaupungin.
Se oli maailmanhistorian suurimpiin kuuluva varkaus. Käsittämätön määrä arvokasta omaisuutta siirtyi vieraan valtion ja vieraan kansakunnan haltuun.
Varkauden tunnusmerkkinä voi pitää myös sitä, että uhrin piti jopa maksaa sotakorvaukset tästä venäläisten toteuttamasta ryöstöretkestä.
Viipuri säilyy varastettuna kaupunkina ja esteenä suomalaisten ja venäläisten normaalilla kanssakäymiselle. Varastettu tavara pitää palauttaa, jotta voitaisiin luoda luottamukselliset suhteet Venäjän ja Suomen välille.
Nyt puhuivat venäläiset, ja heitä säesti suomalainen toimittaja. Kuvat viipyivät Viipurin linnan tornista avautuvassa maisemassa, sekä kaikkialla Viipurin alueella.
Tylyt neuvostoaikaiset dokumentit antoivat mustavalkoisesti Viipurista erilaisen kuvan: puna-armeijan panssarivaunut "vapauttivat" suomalaisen kaupungin, jonka rakennusten seinämistä saattoi erottaa tekstit Kirvun osuuskauppa tai KOP.
Venäläiset kertoivat, kuinka 1990-luvulla kaupunki oli kauhea, samoin elämä. Nyt ortodoksikirkon kellonsoittajana toimiva mies kertoi, että puolet sen ajan kavereista makaa nyt haudassa. Tuntuu siltä, että liian venäjäkielteisiksi tuomitut suomalaiset kannanotot olivat ehkä sittenkin liian myönteisiä!
Nyt Viipuri kohenee hiljalleen, ja kaupungissa asuvat venäläiset pohtivat kaupungin luonnetta.
Mielenkiintoisia lisätietoja oli sotien jälkeen palautetun raitiovaunuliikenteen päättyminen 1950-luvulla, tai Aallon kirjaston pitäminen suljettuna 1960-luvulle saakka. Sitä ennen siitä suunniteltiin yleistä saunaa! Sotien jälkeen suomenkielisiä kirjoja poltettiin roviolla, ja venäläiset valloittajat kuivattelivat huopatossujaan nuotion loimussa.
Hyökkäävä puna-armeija juhli Viipurin "vapauttamista", ja 40 vuotta myöhemmin "sankarit" muistelivat tätä "saavutustaan". Sotien yhteydessä "valkosuomalaiset" tietysti "tuhosivat" Viipurin, joka sitten "vapautettiin".
Todellisuudessa Viipuri kuului Suomeen vuodesta 1812, jolloin "Vanha Suomi" yhdistettiin muun Suomen kanssa. Syntyi autonomia, Suomen suuriruhtinaskunta.
Kun Suomi itsenäistyi, Venäjä tunnusti Suomen, käytännössä suuriruhtinaskunnan rajoissa. Rajasopimus 1920 ei muuttanut rajaa Karjalan kannaksella. Viipuri ja Karjalan kannas oli ollut jo yli sata vuotta Suomen kiistaton osa.
Siinä mielessä puna-armeija varasti Suomelta, suomalaisilta asukkailta, yrityksiltä ja yhteisöiltä Suomen toiseksi suurimman kaupungin.
Se oli maailmanhistorian suurimpiin kuuluva varkaus. Käsittämätön määrä arvokasta omaisuutta siirtyi vieraan valtion ja vieraan kansakunnan haltuun.
Varkauden tunnusmerkkinä voi pitää myös sitä, että uhrin piti jopa maksaa sotakorvaukset tästä venäläisten toteuttamasta ryöstöretkestä.
Viipuri säilyy varastettuna kaupunkina ja esteenä suomalaisten ja venäläisten normaalilla kanssakäymiselle. Varastettu tavara pitää palauttaa, jotta voitaisiin luoda luottamukselliset suhteet Venäjän ja Suomen välille.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Kuka rahoittaa Karjalan työpaikat?
Eri nettikeskusteluissa eniten kiihkoilua aiheuttaa keskustelu veroista.
Keskustelua voi seurata ainoastaan päätään pudistellen.
Lähtökohta on siis tämä:
1) Karjala palautuu
2) Karjala "tulee kalliiksi"
3) Karjalaan luodaan työpaikkoja.
4) Työttömät voivat alkaa saada palkkaa, jos menevät Karjalaan töihin.
5) Kuka "maksaa" tämän kaiken?
Tätä teemaa täytyy käsitellä realistisesti. Jos Karjala "tulee kalliiksi", silloin siellä myös luodaan uusia työpaikkoja. Työpaikkoja halutaan lisää. Työpaikoista yksilö tienaa rahaa, siis saa palkkaa, siis rikastuu (ellei ole tuhlaavainen luonne).
Tämä on siis oletus.
Jos rahaa liikkuu, "tulee kalliiksi", silloin myös työpaikkoja luodaan. Silloin monet saavat rahaa, esimerkiksi ottamalla vastaan tarjotun työpaikan.
Nykyisten irtisanomisuutisten jälkeen eittämättä kaivataan uusia työpaikkoja. Jos uusia työpaikkoja ei synny, silloin Suomen työttömyysprosentti kasvaa koko ajan. Uudet työpaikat vähentävät työttömyyttä. Sitä kaivataan!
Nettikeskustelut ovat näissä kysymyksissä uskomatonta soopaa, jos niitä edes jaksaa lukea. Niinpä vääntämään rautalangasta...
Jokainen Karjalaan (sen palauduttua Suomen yhteyteen) siirtyvä yritys joutuu alusta alkaen etsimään työvoimaa, teki se sitten mitä tahansa. Karjala ei siis voi yhtäaikaa "tulla kalliiksi" ja olemaan työllistämättä ketään. Jos kerran tulee "kalliiksi", silloin myös työpaikkoja syntyy.
Karjalaan menevä yritys saa työvoimaa nostamalla hintaa (eli palkkaa) eli houkuttelemalla työntekijöitä rahalla.
Työvoimalla on hintansa.
Karjalaan menevä yritys joutuu itse maksamaan rahaa, työpaikkojen koko hinnan, saadakseen työvoimaa. Jos hintaa ei makseta, ei saada työvoimaakaan.
Yritys itse päättää, kuinka monta henkilöä se haluaa työllistää. Yritys itse myös hankkii omista lähteistään rahoituksen.
Näin päästään oleelliseen:
Työnantaja itse budjetoi kaikkien työpaikkojen kustannukset.
Työnantaja itse maksaa kaikkien työpaikkojen kustannukset.
Ne valitut, jotka ottavat tarjotut työpaikat vastaan, saavat rahaa. Kuinka paljon, riippuu monista tekijöistä: kuinka suureksi päätetään bruttopalkan suuruus. Kuinka suureksi veroprosentti määrätään. Kuinka paljon työntekijällä on vähennyksiä jne.
Työnantaja maksaa aina saman hinnan työpaikasta: se mikä on sovittu.
Kysymys onkin siitä, kuka rahoittaa nämä työpaikat?
Eli mistä Karjalan palautuksen jälkeen saadaan ne tarvittavat rahamäärät, joilla työntekijät saavat oman palkkansa tai valtio kerää veronsa, jotta valtio voisi sitten ylläpitää Karjalan julkista rakentamista, eläkkeitä tai vaikkapa terveydenhuoltoa?
Vastaus: muun muassa Karjalaan investoivien yritysten omasta budjetista. Työnantaja voi käyttää omia säästöjään. Se voi lainata rahaa pankista tai tehdä osakeannin. Kyllä rahaa järjestyy, siihen on monia keinoja. Ja sitten työllistämään.
Tämä on itsestään selvää.
Tässä eräästä keskustelusta muutama kommentti:
Aivan. Työntekijä saa tositteen. Työntekijä ei itse suorita tai maksa veroja, vaan hän saa tositteen. Joku muu siis on maksanut, ja työntekijä vain saa tositteen. Verot ovat osa bruttopalkkaa, osa työpaikan hintaa, jonka työnantaja joutuu maksamaan. Sitä maksua, jonka työnantaja joutuu maksamaan verottajalle, sanotaan "pidätykseksi". Se on se osa bruttopalkkaa, jonka työnantaja jättää maksamatta työntekijälle, ja jonka työnantaja maksaa seuraavan kuukauden 10. päivä verottajalle. Nämä kaksi maksua (nettopalkka + vero) ovat yhteensä bruttopalkka. Toki työnantajalla on muitakin palkkakustannuksia, kuten sotu-maksu ja eläkemaksut.
Kaikki nämä maksut muodostavat yhteensä työpaikan hinnan. Sen joutuu työnantaja maksamaan, kokonaisuudessaan. Tätä maksua vastaan hän saa haluamansa työvoiman yrityksensä palvelukseen.
Eli jotta Karjalassa olisi työtä, yrityksiä ja toimintaa, jonkun pitää kerätä se budjetti, josta palkkamenot voidaan kattaa, nettopalkkoineen ja veroineen. Kaiken tämän kerää, budjetoi, rahoittaa, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa vain ja ainoastaan työnantaja, oli se sitten yksityinen yritys tai julkinen yhteisö.
Yllä oleva sitaatti väittää että työntekijä olisi itse maksanut verot. Lauseessa on kuitenkin ristiriitoja. Jos siteerattu "saa tositteen", hänhän ei itse ole sitä tositetta saanut aikaan. Hänelle annetaan tosite maksuista, jotka joku toinen on tehnyt. Joku toinen on maksanut verot, ja näistä maksuista tämä "joku" antaa palkansaajalle tositteen.
Sitaatissa myös kerrotaan, kuka ne verot on maksanut: työnantajan pidättämästä verosta. Aivan. Työnantajan velvollisuus on maksaa koko palkkakustannus. Siihen kuuluvat erät: bruttopalkka (joka jakautuu työntekijälle maksettavaan nettopalkkaan ja verotoimistolle maksettavaan osuuteen - ennakonpidätykseen eli veroon) sekä muut maksut (sotu-maksut ja eläkemaksut).
Nämä maksut ovat työnantajan kustannus - maksamalla kaikki tämä työnantaja noudattaa lakia, saa haluamansa työvoiman firmansa palvelukseen ja kartuttaa myös valtion kassaa, muun muassa Karjalan jälleenrakentamista varten.
Aivan. "Joku" tekee asioita työntekijän puolesta. Esimerkiksi maksaa koko palkkasumman. Työnantaja joutuu jakamaan koko palkkasumman (bruttopalkan) kahteen eri erään. Osuuksien suuruus riippuu veroprosentista. Veroprosentti ilmenee verokortista, jonka työntekijä toimittaa työnantajalle.
Nyt Karjalan palauduttua, kun on luotu uusia työpaikkoja, ja yhä useampi suomalainen voi alkaa tienata rahaa Karjalan palautuksen takia, tämä "joku" tekee asioita palkansaajan puolesta.
Hän rahoittaa palkkakustannukset normaalilla liiketoiminnallaan. Hän laskee palkkasumman osuudet. Laskutoimituksen jälkeen hän maksaa työntekijälle palkan, sen nettopalkan, josta työnantaja on vähentänyt verokortin mukaisen ennakon. Sitten "joku" jatkaa tekosiaan. Työnantaja odottaa seuraavaan kuukauteen ja maksaa loput työntekijän palkasta verottajalle.
Näin "joku" on tehnyt asioita työntekijän puolesta: ensin maksanut ykkösosan (käteen jäävä nettopalkka) ja sitten kakkososan (verot). Näin on tullut koko palkkasumma maksetuksi. Kaikki tyynni työnantajan tililtä. Lisäksi täytyy vielä maksaa sotu-maksut ja eläkkeet.
Näin on luotu uusia työpaikkoja. Suomalaiset ovat saaneet uusista työpaikoista rahaa itselleen. Loput rahoista on työnantaja maksanut valtiolle. Valtio saa enemmän rahaa kuin nyt, koska Karjalaan on luotu ihan uusia työpaikkoja. Valtion saamat tulot siis kasvavat nykyisestä. Karjalan jälleenrakennukseen siis saadaan rahaa.
Se "vero maksetaan" (eli työnantaja maksaa sen veron) juuri tämän työntekijän palkasta. Näinhän se on. Ja sen työntekijän palkkasumman budjetoi, rahoittaa, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa (verotoimistolle) juuri tämä samainen työnantaja, eli sitaatin "joku".
Nämä lauseet menevät jo melkein komiikan puolelle. Työnantajan maksama palkkahan on se sovittu summa, joka on aina sama. Veroprosentit vaihtelevat, ja aina työnantaja maksaa molemmat summat: nettopalkka (brutto miinus verot) ja verot (brutto miinus nettopalkka).
Oli veroprosentti sitten 2% tai 60%, aina sen maksaa työnantaja omalta tililtään verotoimistolle. Ja oli siten nettopalkan osuus bruttopalkasta 98% tai 40%, senkin työnantaja maksaa omalta tililtään palkansaajalle.
Jos siis työnantaja on pidättänyt palkasta "liian vähän veroja", silloinhan palkansaaja on saanut vastaavasti liikaa palkkaa käteen. Käteen jäävä summa + vero on yhteensä aina sama summa eli bruttopalkan suuruus. Eihän työnantaja joudu maksamaan palkansaajalle ja verottajalle mitään enempää kuin koko bruttopalkan kokonaisuudessaan.
Näytetään vielä sama numeroina:
Bruttopalkaksi on sovittu 2000 euroa.
Työnantaja maksaa aina 2000 euroa, oli veroprosentti mikä tahansa.
Nyt verokortissa on prosenttina 20%.
Työnantaja maksaa palkkapäivänä 1600 euroa.
Seuraavan kuukauden 10. päivä työnantaja maksaa loput, 400 euroa, verotoimistolle.
Työnantaja on siis maksanut 2000 euroa.
Nyt kuitenkin palkansaaja on saanut "liikaa".
Hänen osuutensa oli pitänyt olla vain 1400 euroa.
Hän sai siis käteen 200 euroa liikaa.
Siksi verottaja lähettää maksumääräyksen eli laskun eli mätkyn 200 eurosta.
Työnantajan ei tietenkään tarvitse maksaa enää mitään, koska koko 2000 euroa on jo maksettu.
Työnantaja kohdensi veron väärin: hän maksoi liian suuren osuuden palkansaajalle, ja liian pienen osuuden verottajalle.
Koska maksettu nettopalkka on siirtynyt kokonaan palkansaajan omaksi, mutta verottajan mielestä nettopalkka on ollut liian suuri, verottaja vaatii liian suuren osuuden takaisin palkansaajalta. Työnantajan olisi pitänyt jakaa palkkasumma toisin, mutta koska palkansaajalle pääsi vahingossa "liikaa", asia korjataan sitten myöhemmin.
* * *
Verotuskeskustelu paljastaa tämän: Karjalan palautuksen jälkeen syntyy paljon työpaikkoja Niihin houkutellaan työntekijöitä.
Koska työntekijöitä saa vain lupaamalla riittävän suurta palkkaa, monet suomalaiset alkavat ansaita rahaa, ehkä nykytulojakin enemmän.
Suomalaiset siis rikastuvat, koska heille maksetaan palkkaa.
Suomalaiset eivät siis joudu itse luopumaan mistään. Sen sijaan heille (meille!) maksetaan rahaa, koska Karjala on palautunut.
Näiden uusien työpaikkojen kaikki palkkakustannukset joutuu tietysti maksamaan se yritys tai työnantaja, joka on päättänyt tällaisia työpaikkoja luoda.
Niinpä juuri työnantajat maksavat sekä palkansaajien palkat että bruttopalkasta vähennettävät verot.
Kukaan siis ei ota meiltä "tavallisilta" suomalaisilta pois mitään, kun Karjala on palautunut.
Sen sijaan meille maksetaan, juuri se osuus, joka palkasta työntekijälle kuuluu, verokortin osoittamassa suhteessa.
Ja kustakin työpaikasta määrättävän veron myös maksaa työnantaja, koska se vero on osa palkkakustannuksia.
Karjalan palauduttua meille maksetaan.
Ja valtio saa enemmän verotuloja kuin nyt. Kaikki rikastuvat paitsi työnantaja, joka puolestaan on itse tehnyt oman päätöksensä siitä, että se haluaa lisää työvoimaa ja on valmis maksamaan siitä määrätyn kokonaishinnan. Tämä lisätyövoima tekee ne työt, jotka työnantaja katsoo tarvitsevansa Karjalassa.
Keskustelua voi seurata ainoastaan päätään pudistellen.
Lähtökohta on siis tämä:
1) Karjala palautuu
2) Karjala "tulee kalliiksi"
3) Karjalaan luodaan työpaikkoja.
4) Työttömät voivat alkaa saada palkkaa, jos menevät Karjalaan töihin.
5) Kuka "maksaa" tämän kaiken?
Tätä teemaa täytyy käsitellä realistisesti. Jos Karjala "tulee kalliiksi", silloin siellä myös luodaan uusia työpaikkoja. Työpaikkoja halutaan lisää. Työpaikoista yksilö tienaa rahaa, siis saa palkkaa, siis rikastuu (ellei ole tuhlaavainen luonne).
Tämä on siis oletus.
Jos rahaa liikkuu, "tulee kalliiksi", silloin myös työpaikkoja luodaan. Silloin monet saavat rahaa, esimerkiksi ottamalla vastaan tarjotun työpaikan.
Nykyisten irtisanomisuutisten jälkeen eittämättä kaivataan uusia työpaikkoja. Jos uusia työpaikkoja ei synny, silloin Suomen työttömyysprosentti kasvaa koko ajan. Uudet työpaikat vähentävät työttömyyttä. Sitä kaivataan!
Nettikeskustelut ovat näissä kysymyksissä uskomatonta soopaa, jos niitä edes jaksaa lukea. Niinpä vääntämään rautalangasta...
Jokainen Karjalaan (sen palauduttua Suomen yhteyteen) siirtyvä yritys joutuu alusta alkaen etsimään työvoimaa, teki se sitten mitä tahansa. Karjala ei siis voi yhtäaikaa "tulla kalliiksi" ja olemaan työllistämättä ketään. Jos kerran tulee "kalliiksi", silloin myös työpaikkoja syntyy.
Karjalaan menevä yritys saa työvoimaa nostamalla hintaa (eli palkkaa) eli houkuttelemalla työntekijöitä rahalla.
Työvoimalla on hintansa.
Karjalaan menevä yritys joutuu itse maksamaan rahaa, työpaikkojen koko hinnan, saadakseen työvoimaa. Jos hintaa ei makseta, ei saada työvoimaakaan.
Yritys itse päättää, kuinka monta henkilöä se haluaa työllistää. Yritys itse myös hankkii omista lähteistään rahoituksen.
Näin päästään oleelliseen:
Työnantaja itse budjetoi kaikkien työpaikkojen kustannukset.
Työnantaja itse maksaa kaikkien työpaikkojen kustannukset.
Ne valitut, jotka ottavat tarjotut työpaikat vastaan, saavat rahaa. Kuinka paljon, riippuu monista tekijöistä: kuinka suureksi päätetään bruttopalkan suuruus. Kuinka suureksi veroprosentti määrätään. Kuinka paljon työntekijällä on vähennyksiä jne.
Työnantaja maksaa aina saman hinnan työpaikasta: se mikä on sovittu.
Kysymys onkin siitä, kuka rahoittaa nämä työpaikat?
Eli mistä Karjalan palautuksen jälkeen saadaan ne tarvittavat rahamäärät, joilla työntekijät saavat oman palkkansa tai valtio kerää veronsa, jotta valtio voisi sitten ylläpitää Karjalan julkista rakentamista, eläkkeitä tai vaikkapa terveydenhuoltoa?
Vastaus: muun muassa Karjalaan investoivien yritysten omasta budjetista. Työnantaja voi käyttää omia säästöjään. Se voi lainata rahaa pankista tai tehdä osakeannin. Kyllä rahaa järjestyy, siihen on monia keinoja. Ja sitten työllistämään.
Tämä on itsestään selvää.
Tässä eräästä keskustelusta muutama kommentti:
Vuosittain saan tositteen kerran vuodessa maksamistani ts. työnantajan minun
palkastani pidättämästä verosta.
Aivan. Työntekijä saa tositteen. Työntekijä ei itse suorita tai maksa veroja, vaan hän saa tositteen. Joku muu siis on maksanut, ja työntekijä vain saa tositteen. Verot ovat osa bruttopalkkaa, osa työpaikan hintaa, jonka työnantaja joutuu maksamaan. Sitä maksua, jonka työnantaja joutuu maksamaan verottajalle, sanotaan "pidätykseksi". Se on se osa bruttopalkkaa, jonka työnantaja jättää maksamatta työntekijälle, ja jonka työnantaja maksaa seuraavan kuukauden 10. päivä verottajalle. Nämä kaksi maksua (nettopalkka + vero) ovat yhteensä bruttopalkka. Toki työnantajalla on muitakin palkkakustannuksia, kuten sotu-maksu ja eläkemaksut.
Kaikki nämä maksut muodostavat yhteensä työpaikan hinnan. Sen joutuu työnantaja maksamaan, kokonaisuudessaan. Tätä maksua vastaan hän saa haluamansa työvoiman yrityksensä palvelukseen.
Eli jotta Karjalassa olisi työtä, yrityksiä ja toimintaa, jonkun pitää kerätä se budjetti, josta palkkamenot voidaan kattaa, nettopalkkoineen ja veroineen. Kaiken tämän kerää, budjetoi, rahoittaa, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa vain ja ainoastaan työnantaja, oli se sitten yksityinen yritys tai julkinen yhteisö.
Yllä oleva sitaatti väittää että työntekijä olisi itse maksanut verot. Lauseessa on kuitenkin ristiriitoja. Jos siteerattu "saa tositteen", hänhän ei itse ole sitä tositetta saanut aikaan. Hänelle annetaan tosite maksuista, jotka joku toinen on tehnyt. Joku toinen on maksanut verot, ja näistä maksuista tämä "joku" antaa palkansaajalle tositteen.
Sitaatissa myös kerrotaan, kuka ne verot on maksanut: työnantajan pidättämästä verosta. Aivan. Työnantajan velvollisuus on maksaa koko palkkakustannus. Siihen kuuluvat erät: bruttopalkka (joka jakautuu työntekijälle maksettavaan nettopalkkaan ja verotoimistolle maksettavaan osuuteen - ennakonpidätykseen eli veroon) sekä muut maksut (sotu-maksut ja eläkemaksut).
Nämä maksut ovat työnantajan kustannus - maksamalla kaikki tämä työnantaja noudattaa lakia, saa haluamansa työvoiman firmansa palvelukseen ja kartuttaa myös valtion kassaa, muun muassa Karjalan jälleenrakentamista varten.
Se, että joku tekee asioita puolestani ei muuta sitä tosiasiaa, että minun
palkastani se vero maksetaan.
Aivan. "Joku" tekee asioita työntekijän puolesta. Esimerkiksi maksaa koko palkkasumman. Työnantaja joutuu jakamaan koko palkkasumman (bruttopalkan) kahteen eri erään. Osuuksien suuruus riippuu veroprosentista. Veroprosentti ilmenee verokortista, jonka työntekijä toimittaa työnantajalle.
Nyt Karjalan palauduttua, kun on luotu uusia työpaikkoja, ja yhä useampi suomalainen voi alkaa tienata rahaa Karjalan palautuksen takia, tämä "joku" tekee asioita palkansaajan puolesta.
Hän rahoittaa palkkakustannukset normaalilla liiketoiminnallaan. Hän laskee palkkasumman osuudet. Laskutoimituksen jälkeen hän maksaa työntekijälle palkan, sen nettopalkan, josta työnantaja on vähentänyt verokortin mukaisen ennakon. Sitten "joku" jatkaa tekosiaan. Työnantaja odottaa seuraavaan kuukauteen ja maksaa loput työntekijän palkasta verottajalle.
Näin "joku" on tehnyt asioita työntekijän puolesta: ensin maksanut ykkösosan (käteen jäävä nettopalkka) ja sitten kakkososan (verot). Näin on tullut koko palkkasumma maksetuksi. Kaikki tyynni työnantajan tililtä. Lisäksi täytyy vielä maksaa sotu-maksut ja eläkkeet.
Näin on luotu uusia työpaikkoja. Suomalaiset ovat saaneet uusista työpaikoista rahaa itselleen. Loput rahoista on työnantaja maksanut valtiolle. Valtio saa enemmän rahaa kuin nyt, koska Karjalaan on luotu ihan uusia työpaikkoja. Valtion saamat tulot siis kasvavat nykyisestä. Karjalan jälleenrakennukseen siis saadaan rahaa.
Se "vero maksetaan" (eli työnantaja maksaa sen veron) juuri tämän työntekijän palkasta. Näinhän se on. Ja sen työntekijän palkkasumman budjetoi, rahoittaa, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa (verotoimistolle) juuri tämä samainen työnantaja, eli sitaatin "joku".
Saan myös kuitin lisäverosta, kun työnantaja on pidättänyt palkastani liian
vähän veroja. Sitäkään ei työnantaja suostu maksamaan.
Nämä lauseet menevät jo melkein komiikan puolelle. Työnantajan maksama palkkahan on se sovittu summa, joka on aina sama. Veroprosentit vaihtelevat, ja aina työnantaja maksaa molemmat summat: nettopalkka (brutto miinus verot) ja verot (brutto miinus nettopalkka).
Oli veroprosentti sitten 2% tai 60%, aina sen maksaa työnantaja omalta tililtään verotoimistolle. Ja oli siten nettopalkan osuus bruttopalkasta 98% tai 40%, senkin työnantaja maksaa omalta tililtään palkansaajalle.
Jos siis työnantaja on pidättänyt palkasta "liian vähän veroja", silloinhan palkansaaja on saanut vastaavasti liikaa palkkaa käteen. Käteen jäävä summa + vero on yhteensä aina sama summa eli bruttopalkan suuruus. Eihän työnantaja joudu maksamaan palkansaajalle ja verottajalle mitään enempää kuin koko bruttopalkan kokonaisuudessaan.
Näytetään vielä sama numeroina:
Bruttopalkaksi on sovittu 2000 euroa.
Työnantaja maksaa aina 2000 euroa, oli veroprosentti mikä tahansa.
Nyt verokortissa on prosenttina 20%.
Työnantaja maksaa palkkapäivänä 1600 euroa.
Seuraavan kuukauden 10. päivä työnantaja maksaa loput, 400 euroa, verotoimistolle.
Työnantaja on siis maksanut 2000 euroa.
Nyt kuitenkin palkansaaja on saanut "liikaa".
Hänen osuutensa oli pitänyt olla vain 1400 euroa.
Hän sai siis käteen 200 euroa liikaa.
Siksi verottaja lähettää maksumääräyksen eli laskun eli mätkyn 200 eurosta.
Työnantajan ei tietenkään tarvitse maksaa enää mitään, koska koko 2000 euroa on jo maksettu.
Työnantaja kohdensi veron väärin: hän maksoi liian suuren osuuden palkansaajalle, ja liian pienen osuuden verottajalle.
Koska maksettu nettopalkka on siirtynyt kokonaan palkansaajan omaksi, mutta verottajan mielestä nettopalkka on ollut liian suuri, verottaja vaatii liian suuren osuuden takaisin palkansaajalta. Työnantajan olisi pitänyt jakaa palkkasumma toisin, mutta koska palkansaajalle pääsi vahingossa "liikaa", asia korjataan sitten myöhemmin.
* * *
Verotuskeskustelu paljastaa tämän: Karjalan palautuksen jälkeen syntyy paljon työpaikkoja Niihin houkutellaan työntekijöitä.
Koska työntekijöitä saa vain lupaamalla riittävän suurta palkkaa, monet suomalaiset alkavat ansaita rahaa, ehkä nykytulojakin enemmän.
Suomalaiset siis rikastuvat, koska heille maksetaan palkkaa.
Suomalaiset eivät siis joudu itse luopumaan mistään. Sen sijaan heille (meille!) maksetaan rahaa, koska Karjala on palautunut.
Näiden uusien työpaikkojen kaikki palkkakustannukset joutuu tietysti maksamaan se yritys tai työnantaja, joka on päättänyt tällaisia työpaikkoja luoda.
Niinpä juuri työnantajat maksavat sekä palkansaajien palkat että bruttopalkasta vähennettävät verot.
Kukaan siis ei ota meiltä "tavallisilta" suomalaisilta pois mitään, kun Karjala on palautunut.
Sen sijaan meille maksetaan, juuri se osuus, joka palkasta työntekijälle kuuluu, verokortin osoittamassa suhteessa.
Ja kustakin työpaikasta määrättävän veron myös maksaa työnantaja, koska se vero on osa palkkakustannuksia.
Karjalan palauduttua meille maksetaan.
Ja valtio saa enemmän verotuloja kuin nyt. Kaikki rikastuvat paitsi työnantaja, joka puolestaan on itse tehnyt oman päätöksensä siitä, että se haluaa lisää työvoimaa ja on valmis maksamaan siitä määrätyn kokonaishinnan. Tämä lisätyövoima tekee ne työt, jotka työnantaja katsoo tarvitsevansa Karjalassa.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Eikö muka Suomea miehitetty?
Helsingin Sanomissa oli tänään kirja-arvostelu, jonka ensimmäinen lause kuului näin:
Mielenkiintoinen väite.
Lause voidaan nimittäin tulkita kahdella tavalla. Muutetaanpa sama lause myönteiseksi, mikä voidaan tehdä kahdella eri tavalla:
1) "Puna-armeija miehitti Suomea".
2) "Puna-armeija miehitti Suomen".
Ensimmäinen tulkinta viittaa siihen, että puna-armeija ei miehittänyt mitään osaa Suomesta.
Toinen tulkinta viittaa siihen, että puna-armeijan hallussa ei koskaan ollut Suomea kokonaisuudessaan.
Toinen tulkinta on todenmukainen, enkä palaa siihen enää.
Tarkastelen ensimmäistä tulkintaa.
Todellisuudessa puna-armeija on miehittänyt Suomea moneen eri otteeseen, ja sama miehitys jatkuu edelleen (miehitys-määritelmään palaan vielä myöhemmin).
Tärkeimmät miehitysalueet:
- Hanko talvisodan jälkeen jatkosodan alkuaikoihin saakka.
- Puolen Karjalasta talvisodan aikana.
- Karjala talvisodan ja jatkosodan jälkeen.
- Salla-Kuusamo talvisodan ja jatkosodan jälkeen.
- Kalastajasaarento talvisodan jälkeen.
- Koko Petsamo jatkosodan jälkeen.
- Porkkalan alue 1944 - 56.
"Suomi" tarkoittaa määritelmällisesti tätä:
Itsenäinen, suvereeni valtio, jonka itsenäisyyden on ensin tunnustanut entinen emämaa (josta Suomi on irtautunut) ja sen jälkeen kaikki aikansa merkittävät valtiot.
"Suomi" voi olla vain sellainen valtio, joka on tunnustettu kansainvälisesti suvereeniksi valtioksi.
Tunnustus voidaan antaa vain itsenäistymisen jälkeen (ei sitä ennen), ja ensin uuden valtion tunnustaa entinen emämaa, jotta itsenäisyys olisi todellinen. Siksi Kosovo ei ole vielä itsenäinen, koska Serbia ei sitä ole tunnustanut. Yhtä lailla Abhaasia ja Etelä-Ossetia eivät ole itsenäisiä valtioita, koska Georgia ei ole tunnustanut niiden itsenäisyyttä.
Mutta Venäjä nopeasti tunnusti Suomen itsenäisyyden. Asiassa ei siten ole mitään epäselvää.
"Miehitys"-sanasta väännettään aika ajoin kättä.
Kuten monet kiistanalaiset sanat (alkaen sanasta "erillissota", johon haluan palata myöhemmin), myös miehitys voidaan tulkita eri tavoin, ilman, että yksikään määritelmä olisi eksklusiivisesti ainoa oikea määritelmä.
Itse näkisin ainakin nämä tulkinnat:
1) Fyysinen miehitys
Alue on "miehitetty", jos siellä on miehiä aseissa. Jos alueella on ns. "sotilaallinen tyhjiö", eli siis ei miehiä aseissa, se ei ole miehitetty. Koska Karjalassa on Venäjän federaation miliisejä, sotilaita, upseereita, rajavartioston henkilökuntaa ja muita federaation virkamiehiä, Karjala on fyysisesti miehitetty Suomen alue (jonka kuulumisen Suomelle Venäjä siis on alun perin tunnustanut, kuten muutkin aikansa valtiot).
2) Laiton miehitys
Jos uusi valtio saa tunnustuksen entiseltä emämaaltaan, ja sen jälkeen muilta merkittäviltä valtioilta, silloin uuden valtion jokainen neliökilometri on laillisesti osa tätä uutta valtiota. Jos tunnustusten (sekä mahdollisten rajasopimusten, hyökkäämättömyyssopimusten, tilanteen vakiintumisen yms vaiheiden) jälkeen, vieras valtio, tai entinen emämaa, vaatii uudelta valtiolta sen alueita, siirtelee rajoja ja tuo joukkojaan tällaisille uuden valtion tunnustetuille alueille, kyseessä on laiton miehitys.
3) Moraaliton miehitys
Jos kaksi valtiota solmii sopimuksia, jotka perustuvat keskinäiselle luottamukselle, allekirjoituksille, lupauksille, vakuutuksille ja julkilausumille, ja sen jälkeen toinen sopimusosapuoli rikkoo sopimukset, pettää lupaukset, aloittaa sotia, tuo hyökkäävän armeijan joukkoja toisen valtion alueelle ja sen jälkeen liittää näitä maita omiin alueisiinsa, silloin se on petollisesti ja moraalittomasti alkanut miehittää toisen sopimuskumppanin alueita.
4) Juridinen miehitystarkastelu
Ainoa tarkastelu, jossa Venäjän ei voi sanoa miehittävän Suomen alueita, perustuu käsitekikkailuun, jossa Suomi on muka itse vapaaehtoisesti luopunut aiemmin sille kuuluneista alueista, ja tällä luovutuksella se on taianomaisesti muuttanut omat alueensa yhtäkkiä vieraan valtion "laillisiksi" alueiksi. Näin tehtyään Venäjä ei sitten "miehitäkään" näitä alueita, vaan siellä vaan sattuu olemaan suomalaisten kylien ja kaupunkien alueella venäläisiä sotilaita aseissa, jotka eivät olekaan "miehitysjoukkoja" vaan ... niin mitä?
Itse olen sitä mieltä, että puna-armeija miehitti Suomea, ja Venäjä edelleenkin pitää aseellisia joukkoja niillä Suomen alueilla, joiden kuulumisen Suomelle Venäjä osoitti:
- antamalla tunnustuksen Suomen itsenäisyydestä
- solmimalla vuonna 1920 sopimuksen maiden välisestä rajasta
- solmimalla hyökkäämättömyyssopimuksen 1932, jossa se vahvisti maittemme rajat
- pidentämällä hyökkäämättömyyssopimusta vuonna 1934.
Käsitteillä voidaan kikkailla, mutta jotta keskustelusta tulisi hedelmällistä, on käsitteet määriteltävä, ja selitettävä mitä käsitteillä tarkoittaa.
Puna-armeija ei milloinkaan miehittänyt Suomea.
Mielenkiintoinen väite.
Lause voidaan nimittäin tulkita kahdella tavalla. Muutetaanpa sama lause myönteiseksi, mikä voidaan tehdä kahdella eri tavalla:
1) "Puna-armeija miehitti Suomea".
2) "Puna-armeija miehitti Suomen".
Ensimmäinen tulkinta viittaa siihen, että puna-armeija ei miehittänyt mitään osaa Suomesta.
Toinen tulkinta viittaa siihen, että puna-armeijan hallussa ei koskaan ollut Suomea kokonaisuudessaan.
Toinen tulkinta on todenmukainen, enkä palaa siihen enää.
Tarkastelen ensimmäistä tulkintaa.
Todellisuudessa puna-armeija on miehittänyt Suomea moneen eri otteeseen, ja sama miehitys jatkuu edelleen (miehitys-määritelmään palaan vielä myöhemmin).
Tärkeimmät miehitysalueet:
- Hanko talvisodan jälkeen jatkosodan alkuaikoihin saakka.
- Puolen Karjalasta talvisodan aikana.
- Karjala talvisodan ja jatkosodan jälkeen.
- Salla-Kuusamo talvisodan ja jatkosodan jälkeen.
- Kalastajasaarento talvisodan jälkeen.
- Koko Petsamo jatkosodan jälkeen.
- Porkkalan alue 1944 - 56.
"Suomi" tarkoittaa määritelmällisesti tätä:
Itsenäinen, suvereeni valtio, jonka itsenäisyyden on ensin tunnustanut entinen emämaa (josta Suomi on irtautunut) ja sen jälkeen kaikki aikansa merkittävät valtiot.
"Suomi" voi olla vain sellainen valtio, joka on tunnustettu kansainvälisesti suvereeniksi valtioksi.
Tunnustus voidaan antaa vain itsenäistymisen jälkeen (ei sitä ennen), ja ensin uuden valtion tunnustaa entinen emämaa, jotta itsenäisyys olisi todellinen. Siksi Kosovo ei ole vielä itsenäinen, koska Serbia ei sitä ole tunnustanut. Yhtä lailla Abhaasia ja Etelä-Ossetia eivät ole itsenäisiä valtioita, koska Georgia ei ole tunnustanut niiden itsenäisyyttä.
Mutta Venäjä nopeasti tunnusti Suomen itsenäisyyden. Asiassa ei siten ole mitään epäselvää.
"Miehitys"-sanasta väännettään aika ajoin kättä.
Kuten monet kiistanalaiset sanat (alkaen sanasta "erillissota", johon haluan palata myöhemmin), myös miehitys voidaan tulkita eri tavoin, ilman, että yksikään määritelmä olisi eksklusiivisesti ainoa oikea määritelmä.
Itse näkisin ainakin nämä tulkinnat:
1) Fyysinen miehitys
Alue on "miehitetty", jos siellä on miehiä aseissa. Jos alueella on ns. "sotilaallinen tyhjiö", eli siis ei miehiä aseissa, se ei ole miehitetty. Koska Karjalassa on Venäjän federaation miliisejä, sotilaita, upseereita, rajavartioston henkilökuntaa ja muita federaation virkamiehiä, Karjala on fyysisesti miehitetty Suomen alue (jonka kuulumisen Suomelle Venäjä siis on alun perin tunnustanut, kuten muutkin aikansa valtiot).
2) Laiton miehitys
Jos uusi valtio saa tunnustuksen entiseltä emämaaltaan, ja sen jälkeen muilta merkittäviltä valtioilta, silloin uuden valtion jokainen neliökilometri on laillisesti osa tätä uutta valtiota. Jos tunnustusten (sekä mahdollisten rajasopimusten, hyökkäämättömyyssopimusten, tilanteen vakiintumisen yms vaiheiden) jälkeen, vieras valtio, tai entinen emämaa, vaatii uudelta valtiolta sen alueita, siirtelee rajoja ja tuo joukkojaan tällaisille uuden valtion tunnustetuille alueille, kyseessä on laiton miehitys.
3) Moraaliton miehitys
Jos kaksi valtiota solmii sopimuksia, jotka perustuvat keskinäiselle luottamukselle, allekirjoituksille, lupauksille, vakuutuksille ja julkilausumille, ja sen jälkeen toinen sopimusosapuoli rikkoo sopimukset, pettää lupaukset, aloittaa sotia, tuo hyökkäävän armeijan joukkoja toisen valtion alueelle ja sen jälkeen liittää näitä maita omiin alueisiinsa, silloin se on petollisesti ja moraalittomasti alkanut miehittää toisen sopimuskumppanin alueita.
4) Juridinen miehitystarkastelu
Ainoa tarkastelu, jossa Venäjän ei voi sanoa miehittävän Suomen alueita, perustuu käsitekikkailuun, jossa Suomi on muka itse vapaaehtoisesti luopunut aiemmin sille kuuluneista alueista, ja tällä luovutuksella se on taianomaisesti muuttanut omat alueensa yhtäkkiä vieraan valtion "laillisiksi" alueiksi. Näin tehtyään Venäjä ei sitten "miehitäkään" näitä alueita, vaan siellä vaan sattuu olemaan suomalaisten kylien ja kaupunkien alueella venäläisiä sotilaita aseissa, jotka eivät olekaan "miehitysjoukkoja" vaan ... niin mitä?
Itse olen sitä mieltä, että puna-armeija miehitti Suomea, ja Venäjä edelleenkin pitää aseellisia joukkoja niillä Suomen alueilla, joiden kuulumisen Suomelle Venäjä osoitti:
- antamalla tunnustuksen Suomen itsenäisyydestä
- solmimalla vuonna 1920 sopimuksen maiden välisestä rajasta
- solmimalla hyökkäämättömyyssopimuksen 1932, jossa se vahvisti maittemme rajat
- pidentämällä hyökkäämättömyyssopimusta vuonna 1934.
Käsitteillä voidaan kikkailla, mutta jotta keskustelusta tulisi hedelmällistä, on käsitteet määriteltävä, ja selitettävä mitä käsitteillä tarkoittaa.
perjantai 9. tammikuuta 2009
"Karjala tulisi kalliiksi" Osa 4
Karjalan palautus on toive tai peikko, näkökulmasta riippuen. Ne, jotka toivovat Karjalan palautuvan, ovat tavallaan velvoitettuja esittämään tapahtumalle realistiset taloudelliset perusteet.
Aikaisemmin olen hahmotellut tällaista kehikkoa. Neljännessä osassa tuon esille muutaman rahoituksellisen näkökulman.
MISTÄ RAHAT KARJALAN PALAUDUTTUA
Tämä kysymys on helppo. Vastaus kuuluu: sieltä mistä kaikki muukin rahoitus.
1) Yksityisen rahoituksen lähteet
- omat säästöt
- pankkilaina
2) Yhteisöjen rahoituksen lähteet
- omat säästöt
- keräykset ja kampanjat
- pankkilainat
3) Yritysten rahoituksen lähteet
- omat säästöt
- pankkilainat
- osakeannit
4) Valtion rahoituksen lähteet
- edellisvuoden budjetin mahdollinen ylijäämä
- lainat yksityisiltä tahoilta (joukkovelkakirjalainat jne)
- lainat ulkomailta
- normaali verokertymä
- Karjalasta kertyvä verokertymä.
KUKA MAKSAA VEROT
Valtavia tunnelatauksia liittyy vakiokysymykseen siitä, miten valtio saa lisää verotuloja Karjalan palauduttua. Tarkastelu koskee vain Karjalan palautuksen tapausta, eikä se ota kantaa tämän hetken verotuskäytäntöihin.
Valtio saa tuloja, joita se käyttää myös Karjalan jälleenrakentamiseen, sen jälkeen kun Karjala on taas osa Suomea.
Verotuloja on lähinnä neljäntyyppisiä:
- työllistämisestä maksettava vero, eli ennakonpidätys. Sen pidättää työnantaja ja tilittää verotoimiston tilille seuraavan kuukauden 10. päivään mennessä. Samalla kerätään sotu-maksut, jotka työnantaja maksaa.
- ostamisesta ja myymisestä maksettava vero eli arvonlisävero. Sen laskuttaa yritys asiakkailtaan ja tilittää, vähennysten jälkeen, toisen kuukauden 15. päivään mennessä verotoimistolle.
- voitollisesta yritystoiminnasta maksettava vero eli ns. pääomavero. Sitä maksetaan aloittelevien yritysten osalta (Karjalan tapaus) arviolta. Veronmaksu alkaa siis heti, kun yritys on perustettu ja ilmoitettu viranomaisille. Verotoimisto määrää maksun suuruuden ja se maksetaan kuukauden loppupuolella. Jos yritys ei tuota voittoa, veron saa aikanaan takaisin.
- erilaiset käyttömaksut. Karjalan palautuksen tapauksessa tällaisia veroja ovat ainakin kiinteistövero sekä kiinteistöjen, tonttien, kerrostaloasuntojen jne ostamisesta ja myymisestä perittävät verot.
Johtopäätöksenä kustakin edellä mainitusta voidaan vetää seuraavaa:
- Karjalan palauduttua ennakonpidätysten päätyminen valtion kassaan on aina yksityisen yrityksen, työnantajan budjetista irrotettava summa. Sen prosenttiosuus voi vaihdella, mutta maksun budjetoi, kerää, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa aina työnantaja. Näin Karjalan uusien työpaikkojen palkasta pidätettyjen ennakonpidätysten saattaminen valtiolle ei koskaan ole "tavallisten suomalaisten" rasite.
- Karjalan palauduttua ostetaan ja myydään paljon tavaraa, sekä rakennustarvikkeita että kaikenlaisia kodintarvikkeita. Suuret yritykset, jotka itse päättävät sijoittaa omia rahojaan Karjalaan, tekevät eniten ostoja. Tavalliset suomalaiset, jotka päättävät vain piipahtaa Karjalassa turistimatkalla, tekevät vähemmän ostoja. Kaikesta tästä, ostoksista ja palveluista, peritään 22 prosentin arvonlisävero. Koska hankintojen ja uusien palvelujen määrä nopeasti kasvaa (tyhjästä), myös alv-kertymä kasvaa nopeasti.
- Pääomaverokertymä riippuu pitkällä aikavälillä yritysten kannattavuudesta, mutta Karjalan palauduttua ja Karjalan nykyisten sekä kokonaan uusien yritysten ottaminen mukaan Suomen pääomaverotuksen piiriin, lisää kertarysäyksellä valtion verotuloja. Kyse on myös "lainasta". Jos tulos on tappiollinen, verot saa takaisin. Mutta valtio saa heti runsaasti tuloja, joista osaa ei koskaan tarvitse maksaa takaisin.
- Karjalan maat ja mannut palautetaan alkuperäisille omistajilleen (tästä myöhemmin erillinen blogikirjoitus), mutta omistuksensa takaisin saanut on velvoitettu maksamaan kiinteistöveroa. Karjalassa oli lahjoitusmaahovien maiden lunastuksesta johtuen yli 40 000 pientilaa vuonna 1939, joten suuri maapalautus johtaa myös suuriin kiinteistöveromaksuihin. Kun kuitenkin suuri osa entisistä pientiloista jää ottamatta aktiivikäyttöön, voidaan myös olettaa, että tonttien myyminen ja ostaminen tulee olemaan vilkasta useiden vuosien ajan. Etenkin Laatokan rantatontit nousevat arvoon arvaamattomaan. Kaikesta peritään myyntiveroa kauppojen synnyttyä.
En ole halunnut esittää mitään miljoonia tai miljardeja näissä "kalliiksi" tulevan Karjalan analyyseissä. Pikemminkin haluan esittää erilaisia kehikkoja, joissa talousasioita hoidetaan Karjalan palauduttua.
Yhteiskunta jakautuu miljooniin yksilöihin, yhteisöihin, yrityksiin ja muihin taloudellisiin tekijöihin. Jokainen tekee itse omat ratkaisunsa Karjalan palauduttua. Mitään universaalia pakkoa ei ole tuoda Karjalaan mitään tiettyä palvelurakennetta. Pikemminkin yksilöiden kysyntä, yritysten omat päätökset ja Karjalaan muuttavien perheiden tarpeet tulevat ratkaisemaan, millainen tulee olemaan Karjalan uudelleen asuttamisen, jälleenrakentamisen ja normaalin suomalaisen yhteiskunnan hinta ja maksuaikataulu.
Neljän tarkastelun avulla pyrin hahmottamaan tilannetta, joka ei Karjalaa hyvin tuntien näytä mitenkään mahdottomalta. Barack Obamaa siteeraten: Yes, we can!
Aikaisemmin olen hahmotellut tällaista kehikkoa. Neljännessä osassa tuon esille muutaman rahoituksellisen näkökulman.
MISTÄ RAHAT KARJALAN PALAUDUTTUA
Tämä kysymys on helppo. Vastaus kuuluu: sieltä mistä kaikki muukin rahoitus.
1) Yksityisen rahoituksen lähteet
- omat säästöt
- pankkilaina
2) Yhteisöjen rahoituksen lähteet
- omat säästöt
- keräykset ja kampanjat
- pankkilainat
3) Yritysten rahoituksen lähteet
- omat säästöt
- pankkilainat
- osakeannit
4) Valtion rahoituksen lähteet
- edellisvuoden budjetin mahdollinen ylijäämä
- lainat yksityisiltä tahoilta (joukkovelkakirjalainat jne)
- lainat ulkomailta
- normaali verokertymä
- Karjalasta kertyvä verokertymä.
KUKA MAKSAA VEROT
Valtavia tunnelatauksia liittyy vakiokysymykseen siitä, miten valtio saa lisää verotuloja Karjalan palauduttua. Tarkastelu koskee vain Karjalan palautuksen tapausta, eikä se ota kantaa tämän hetken verotuskäytäntöihin.
Valtio saa tuloja, joita se käyttää myös Karjalan jälleenrakentamiseen, sen jälkeen kun Karjala on taas osa Suomea.
Verotuloja on lähinnä neljäntyyppisiä:
- työllistämisestä maksettava vero, eli ennakonpidätys. Sen pidättää työnantaja ja tilittää verotoimiston tilille seuraavan kuukauden 10. päivään mennessä. Samalla kerätään sotu-maksut, jotka työnantaja maksaa.
- ostamisesta ja myymisestä maksettava vero eli arvonlisävero. Sen laskuttaa yritys asiakkailtaan ja tilittää, vähennysten jälkeen, toisen kuukauden 15. päivään mennessä verotoimistolle.
- voitollisesta yritystoiminnasta maksettava vero eli ns. pääomavero. Sitä maksetaan aloittelevien yritysten osalta (Karjalan tapaus) arviolta. Veronmaksu alkaa siis heti, kun yritys on perustettu ja ilmoitettu viranomaisille. Verotoimisto määrää maksun suuruuden ja se maksetaan kuukauden loppupuolella. Jos yritys ei tuota voittoa, veron saa aikanaan takaisin.
- erilaiset käyttömaksut. Karjalan palautuksen tapauksessa tällaisia veroja ovat ainakin kiinteistövero sekä kiinteistöjen, tonttien, kerrostaloasuntojen jne ostamisesta ja myymisestä perittävät verot.
Johtopäätöksenä kustakin edellä mainitusta voidaan vetää seuraavaa:
- Karjalan palauduttua ennakonpidätysten päätyminen valtion kassaan on aina yksityisen yrityksen, työnantajan budjetista irrotettava summa. Sen prosenttiosuus voi vaihdella, mutta maksun budjetoi, kerää, maksaa, kirjanpitää ja ilmoittaa aina työnantaja. Näin Karjalan uusien työpaikkojen palkasta pidätettyjen ennakonpidätysten saattaminen valtiolle ei koskaan ole "tavallisten suomalaisten" rasite.
- Karjalan palauduttua ostetaan ja myydään paljon tavaraa, sekä rakennustarvikkeita että kaikenlaisia kodintarvikkeita. Suuret yritykset, jotka itse päättävät sijoittaa omia rahojaan Karjalaan, tekevät eniten ostoja. Tavalliset suomalaiset, jotka päättävät vain piipahtaa Karjalassa turistimatkalla, tekevät vähemmän ostoja. Kaikesta tästä, ostoksista ja palveluista, peritään 22 prosentin arvonlisävero. Koska hankintojen ja uusien palvelujen määrä nopeasti kasvaa (tyhjästä), myös alv-kertymä kasvaa nopeasti.
- Pääomaverokertymä riippuu pitkällä aikavälillä yritysten kannattavuudesta, mutta Karjalan palauduttua ja Karjalan nykyisten sekä kokonaan uusien yritysten ottaminen mukaan Suomen pääomaverotuksen piiriin, lisää kertarysäyksellä valtion verotuloja. Kyse on myös "lainasta". Jos tulos on tappiollinen, verot saa takaisin. Mutta valtio saa heti runsaasti tuloja, joista osaa ei koskaan tarvitse maksaa takaisin.
- Karjalan maat ja mannut palautetaan alkuperäisille omistajilleen (tästä myöhemmin erillinen blogikirjoitus), mutta omistuksensa takaisin saanut on velvoitettu maksamaan kiinteistöveroa. Karjalassa oli lahjoitusmaahovien maiden lunastuksesta johtuen yli 40 000 pientilaa vuonna 1939, joten suuri maapalautus johtaa myös suuriin kiinteistöveromaksuihin. Kun kuitenkin suuri osa entisistä pientiloista jää ottamatta aktiivikäyttöön, voidaan myös olettaa, että tonttien myyminen ja ostaminen tulee olemaan vilkasta useiden vuosien ajan. Etenkin Laatokan rantatontit nousevat arvoon arvaamattomaan. Kaikesta peritään myyntiveroa kauppojen synnyttyä.
En ole halunnut esittää mitään miljoonia tai miljardeja näissä "kalliiksi" tulevan Karjalan analyyseissä. Pikemminkin haluan esittää erilaisia kehikkoja, joissa talousasioita hoidetaan Karjalan palauduttua.
Yhteiskunta jakautuu miljooniin yksilöihin, yhteisöihin, yrityksiin ja muihin taloudellisiin tekijöihin. Jokainen tekee itse omat ratkaisunsa Karjalan palauduttua. Mitään universaalia pakkoa ei ole tuoda Karjalaan mitään tiettyä palvelurakennetta. Pikemminkin yksilöiden kysyntä, yritysten omat päätökset ja Karjalaan muuttavien perheiden tarpeet tulevat ratkaisemaan, millainen tulee olemaan Karjalan uudelleen asuttamisen, jälleenrakentamisen ja normaalin suomalaisen yhteiskunnan hinta ja maksuaikataulu.
Neljän tarkastelun avulla pyrin hahmottamaan tilannetta, joka ei Karjalaa hyvin tuntien näytä mitenkään mahdottomalta. Barack Obamaa siteeraten: Yes, we can!
Kahden argumentin väittely
Karjala-keskustelussa väitellään kahdesta eri kysymyksestä. Keskustelun voi sabotoida milloin tahansa siirtämällä keskustelu yhdestä kysymyksestä toiseen.
Karjala-keskustelun kaksi kysymystä ovat nämä:
1) Olisiko Karjalan palautuminen Suomelle hyvä vai huono asia?
2) Uskotko, että Karjala todella voisi palautua?
Nämä voidaan vielä tiivistää lyhyisiin kysymyksiin:
- Haluatko?
- Uskotko?
Jos Karjalasta puhutaan hyvä-huono-akselilla, kysymys usein kuuluu: Kannattaisiko Karjalan palautus (taloudellisesti)? Tällöin pohditaan kustannuksia ja hyötyjä. Arvioidaan, palaisiko kukaan karjalainen (suku, perhe) omille mailleen, vai jäisikö Karjalaan vain köyhä venäjänkielinen väestö.
Jos Karjalasta puhutaan uskomusten tasolla, kysymys kuuluu: Voisiko Karjalan palautus olla mahdollista? Tällöin kysellään Suomen valtion johdon halukkuudesta kyseenalaistaa Stalinin vetämä rajalinja ja Venäjän halusta tunnustaa varkautensa ja luopua jostakin, jonka se on jo ehtinyt vakiinnuttaa osaksi omaa hallinnollista aluettaan.
Keskustelijoiden pitää aina erottaa, kummasta aiheesta keskustellaan. On tavattoman helppoa sabotoida hyöty/kustannus-keskustelu tokaisemalla: "luuletteko, että Venäjä suostuisi antamaan alueitaan meille". Vastaavasti arvuuttelu Karjalan palautuksen mahdollisuuksista voidaan tuhota mesoamalla näin: "Mutta eihän kukaan halua Karjalaa takaisin".
Jos puhutaan Karjalan palautuksen kannattavuudesta, silloin pysytään asiassa ja pohditaan Karjalan palautuksen tuomia työpaikkoja ja julkisten rakennusten kustannuksia. Mietitään, kuinka paljon investointirahaa tulee yksityisiltä tahoilta, ja kuinka paljon siitä valuu verotuloina valtiolle. Keskustelu onnistuu, jos se pystyy vastaamaan näihin kysymyksiin.
Toisaalta jos puhutaan Karjalan palautuksen todennäköisyydestä, silloin analysoidaan historiallista syyllisyyttä, etenkin sodanaloittajan, Stalinin, puna-armeijan, Neuvostoliiton syyllisyydestä. Samoin voidaan pohtia suomalaista alistuvaa psyykettä tai sitä, miksi Suomi on edelleen suomettunut eikä uskalla ajaa edes omia perusoikeuksiaan.
Keskustelu onnistuu vain, jos pysytään itse asiassa.
Karjala-keskustelun kaksi kysymystä ovat nämä:
1) Olisiko Karjalan palautuminen Suomelle hyvä vai huono asia?
2) Uskotko, että Karjala todella voisi palautua?
Nämä voidaan vielä tiivistää lyhyisiin kysymyksiin:
- Haluatko?
- Uskotko?
Jos Karjalasta puhutaan hyvä-huono-akselilla, kysymys usein kuuluu: Kannattaisiko Karjalan palautus (taloudellisesti)? Tällöin pohditaan kustannuksia ja hyötyjä. Arvioidaan, palaisiko kukaan karjalainen (suku, perhe) omille mailleen, vai jäisikö Karjalaan vain köyhä venäjänkielinen väestö.
Jos Karjalasta puhutaan uskomusten tasolla, kysymys kuuluu: Voisiko Karjalan palautus olla mahdollista? Tällöin kysellään Suomen valtion johdon halukkuudesta kyseenalaistaa Stalinin vetämä rajalinja ja Venäjän halusta tunnustaa varkautensa ja luopua jostakin, jonka se on jo ehtinyt vakiinnuttaa osaksi omaa hallinnollista aluettaan.
Keskustelijoiden pitää aina erottaa, kummasta aiheesta keskustellaan. On tavattoman helppoa sabotoida hyöty/kustannus-keskustelu tokaisemalla: "luuletteko, että Venäjä suostuisi antamaan alueitaan meille". Vastaavasti arvuuttelu Karjalan palautuksen mahdollisuuksista voidaan tuhota mesoamalla näin: "Mutta eihän kukaan halua Karjalaa takaisin".
Jos puhutaan Karjalan palautuksen kannattavuudesta, silloin pysytään asiassa ja pohditaan Karjalan palautuksen tuomia työpaikkoja ja julkisten rakennusten kustannuksia. Mietitään, kuinka paljon investointirahaa tulee yksityisiltä tahoilta, ja kuinka paljon siitä valuu verotuloina valtiolle. Keskustelu onnistuu, jos se pystyy vastaamaan näihin kysymyksiin.
Toisaalta jos puhutaan Karjalan palautuksen todennäköisyydestä, silloin analysoidaan historiallista syyllisyyttä, etenkin sodanaloittajan, Stalinin, puna-armeijan, Neuvostoliiton syyllisyydestä. Samoin voidaan pohtia suomalaista alistuvaa psyykettä tai sitä, miksi Suomi on edelleen suomettunut eikä uskalla ajaa edes omia perusoikeuksiaan.
Keskustelu onnistuu vain, jos pysytään itse asiassa.
torstai 8. tammikuuta 2009
Musertava Karjala-keskustelu
Tämän päivän maailmassa ei tarvita Karjala-keskustelua masentuakseen. Riittää kun lukee talousuutisia.
Mutta jos elämä muuten hymyilee, ja kaipaa syväsukellusta ahdistuneen suomalaisen psyykeen mustimpiin syövereihin, kannattaa mennä Suomi24-keskustelupalstalle lukemaan "Karjalan palautuskeskustelua".
Karjala-keskustelu on periaatteessa samanlaista väittelyä kuin ilmastonmuutos-, evoluutioteoria- tai vaikkapa jatkosodan syyllisyyskeskustelu. Kaikissa näissä väittelyissä on "virallinen totuus", jonka takana on musertava määrä voimaa ja valtaa.
Vastapuolella on vaihtelevasti huomattava määrä älyllistä pohdintaa, moniarvoista argumentointia ja - pahoin pelkään - oikeassa olemisen sietämätöntä oivallusta.
Esimerkiksi "ilmastonmuutos" on lopullisesti "päätetty" musertavan tiedemiesjoukon toimesta. Ainakin media, poliitikot ja uusia autoja markkinoivat mainosmiehet ovat niin päättäneet.
Kukaan ei edes kehtaa muistuttaa, että kyse on pelkästä tulevaisuuden ennustuksesta, ei mistään tieteellisesti todistetusta tosiasiasta.
Evoluutioteoria on valettu betoniin ja nostettu ainoaksi oikeaksi totuudeksi, mutta siinäkin liikutaan niin kaukaisilla esihistoriallisilla ajanjaksoilla, ettei niitä voi täydellä varmuudella eritellä.
Jatkosodan tulkintoja johtaa "sodan voittajan historiankirjoitus", vaikka objektiivinen kokonaistarkastelu olisi hedelmällisempää.
Karjala-kysymyksen tapauksessa itsestään selvyyksiä, näitä musertavan ylivoimaisia argumentteja löytyy myös:
- raja on siellä missä se nyt on. Tämän tosiasian taakse on äärimmäisen helppo mennä. Ei näköjään haittaa, että rajan piirsi miljoonia tapattanut diktaattori, joka ensin sopi asioista Hitlerin kanssa. Ei haittaa, että raja syntyi sopimusrikkomusten ja hyökkäyssodan seurauksena. Riittää, että se on. Muut ovat siten "väärässä".
- Venäjä ei halua antaa Karjalaa takaisin. Tämä poleeminen väite ei perustu empiiriseen haastatteluaineistoon vaan oletukseen, joka eittämättä voi olla tottakin. Äärimmilleen vietynä voitaisiin todeta, että Venäjä voisi tuoda kaikki ydinaseensa Suomeen ja tuhota kaiken elämän Suomen alueelta, ja samalla taitaisi elämä loppua koko maapallolta.
Mistä siis keskustella jos näin on?
Karjalasta tulee keskustella siksi, että siitä voi keskustella. Missä media, siellä Karjala-keskustelu.
Jos Karjalasta vaiettaisiin, se osoittaisi kaiken inhimillisyyden kadonneen Suomesta ja suomalaisesta keskustelusta.
Karjala-keskustelua ei kuitenkaan käydä pelkästään tällä mainitulla tasolla. Suomessa ei jaeta journalistipalkintoja tai Finlandia-palkintoja tai ylipäätään anneta mitään tunnustusta siitä, että joku rikkoo tabuja, vapauttaa Karjala-keskustelua tai puolustaa suomalaisten ihmisoikeuksia.
Tämä tilanne on ongelma. Ongelma pahenee mitä lähemmäksi mennään Suomi24-tyyppistä sensuroimatonta Karjala-räävintää.
Todellisuudessa Suomessa harjoitetaan aikuisten koulukiusaamista heti, kun joku avaa Karjala-keskustelun.
Keinoja on monenlaisia. Yleisesti nimitellään keskustelijoita "kaheleiksi", "elämöijiksi", "hihhuleiksi" tai millä tahansa halveksivalla nimellä. Tietysti Karjalan palautuskeskustelijoita nimitellään vielä "ryssittelijöiksi", sen jälkeen kun heitä on nimitelty edellä mainituilla halventavilla nimityksillä. Suomalaisia saa kyllä nimitellä, jos suomalaiset puhuvat Karjalasta, mutta venäläisiä ei tietenkään saa nimitellä, tai muuten!
Keskustelijoiden persoona otetaan esille. Luetellaan keskustelijan asuinpaikka, ammatti, titteli, sukupuoli, ikä, harrastukset jne. Ilkutaan näillä. Tehdään niistä numero. Laitetaan persoona naurunalaiseksi.
Jos keskustelija liikkuu "kaupungilla" tai on julkisissa tiloissa, luodaan fyysisiä esteitä. Estetään Karjalan palautuskeskustelijalta pääsy Karjala-taloon tai Karjalan kesäjuhliin. Jos henkilö on jo sisätiloissa, ajetaan tämä ulos. Minulla on valokuvia yhdestä tällaisesta tapahtumasta.
Sepitetään mielikuvituksellisia tarinoita, jotka eivät pidä paikkaansa. Kerrotaan esimerkiksi, että joku Karjalan palautuksesta keskusteleva "ei enää saa viisumia Venäjälle", vaikka keskustelijalla on viisumi, tälläkin hetkellä.
Mielikuva, tai kielikuva, joka tästä syntyy on tämä: mennään Ison Selän taakse turvaan, ja sieltä käsin huudellaan hävyttömyyksiä. Iso Selkä on ydinasevaltio, "suurvalta", omnipotentti mahti, joka pystyy mihin tahansa. Näin uskotteleva "koulukiusaaja" tuntee olevansa itsekin vahva ja mahtava. Pönkitetyllä itsetunnolla voidaan sitten haukkua keskustelijoita ilman mitään pidäkkeitä.
Kuitenkin Suomessa on perustuslaki, ja ihmisyyttä turvaamaan on luotu YK:n ihmisoikeuksien julistus, jota myös Suomen laki myötäilee.
Valitettavasti laki ei suojele niitä, jotka jäävät "virallisen totuuden" tai esimerkiksi Venäjän oletetun suurvaltamahdin musertamiksi. Millään keskustelun säännöillä, puhumattakaan kohteliaisuussäännöillä, ei ole mitään tekoa, kun "virallinen totuus" jyrää.
Vielä yksi keskustelu, jossa nähdään samanlaisia elementtejä, on maahanmuuttokeskustelu. Tässä keskustelussa "virallinen totuus" on äärimmäisyyksiin menevä suvaitsevaisuus, jolla on kosketuspintaa vasemmistolaisuuteen, joka puolestaan väittää pitävänsä pesäeroa "natsistiseen" tai "fasistiseen" rasismiin. Puuttumatta tässä yksityiskohtaisemmin siihen, että vasemmistodebatissa on hyvinkin suvaitsemattomia elementtejä, voidaan todeta, että maahanmuuttokeskustelun toisinajattelijasiipi saa tuta "virallisen totuuden" musertavan voiman aina julkista häväistyskirjoittelua tai tutkintapyyntöjä myöten.
Kyllä, Venäjä voisi halutessaan tuhota kaiken elämän tältä planeetalta ja raja on edelleen siinä mihin diktaattori sen piirsi, mutta keskustelun oikeutuksen takaa Suomen perustuslaki.
Mutta jos elämä muuten hymyilee, ja kaipaa syväsukellusta ahdistuneen suomalaisen psyykeen mustimpiin syövereihin, kannattaa mennä Suomi24-keskustelupalstalle lukemaan "Karjalan palautuskeskustelua".
Karjala-keskustelu on periaatteessa samanlaista väittelyä kuin ilmastonmuutos-, evoluutioteoria- tai vaikkapa jatkosodan syyllisyyskeskustelu. Kaikissa näissä väittelyissä on "virallinen totuus", jonka takana on musertava määrä voimaa ja valtaa.
Vastapuolella on vaihtelevasti huomattava määrä älyllistä pohdintaa, moniarvoista argumentointia ja - pahoin pelkään - oikeassa olemisen sietämätöntä oivallusta.
Esimerkiksi "ilmastonmuutos" on lopullisesti "päätetty" musertavan tiedemiesjoukon toimesta. Ainakin media, poliitikot ja uusia autoja markkinoivat mainosmiehet ovat niin päättäneet.
Kukaan ei edes kehtaa muistuttaa, että kyse on pelkästä tulevaisuuden ennustuksesta, ei mistään tieteellisesti todistetusta tosiasiasta.
Evoluutioteoria on valettu betoniin ja nostettu ainoaksi oikeaksi totuudeksi, mutta siinäkin liikutaan niin kaukaisilla esihistoriallisilla ajanjaksoilla, ettei niitä voi täydellä varmuudella eritellä.
Jatkosodan tulkintoja johtaa "sodan voittajan historiankirjoitus", vaikka objektiivinen kokonaistarkastelu olisi hedelmällisempää.
Karjala-kysymyksen tapauksessa itsestään selvyyksiä, näitä musertavan ylivoimaisia argumentteja löytyy myös:
- raja on siellä missä se nyt on. Tämän tosiasian taakse on äärimmäisen helppo mennä. Ei näköjään haittaa, että rajan piirsi miljoonia tapattanut diktaattori, joka ensin sopi asioista Hitlerin kanssa. Ei haittaa, että raja syntyi sopimusrikkomusten ja hyökkäyssodan seurauksena. Riittää, että se on. Muut ovat siten "väärässä".
- Venäjä ei halua antaa Karjalaa takaisin. Tämä poleeminen väite ei perustu empiiriseen haastatteluaineistoon vaan oletukseen, joka eittämättä voi olla tottakin. Äärimmilleen vietynä voitaisiin todeta, että Venäjä voisi tuoda kaikki ydinaseensa Suomeen ja tuhota kaiken elämän Suomen alueelta, ja samalla taitaisi elämä loppua koko maapallolta.
Mistä siis keskustella jos näin on?
Karjalasta tulee keskustella siksi, että siitä voi keskustella. Missä media, siellä Karjala-keskustelu.
Jos Karjalasta vaiettaisiin, se osoittaisi kaiken inhimillisyyden kadonneen Suomesta ja suomalaisesta keskustelusta.
Karjala-keskustelua ei kuitenkaan käydä pelkästään tällä mainitulla tasolla. Suomessa ei jaeta journalistipalkintoja tai Finlandia-palkintoja tai ylipäätään anneta mitään tunnustusta siitä, että joku rikkoo tabuja, vapauttaa Karjala-keskustelua tai puolustaa suomalaisten ihmisoikeuksia.
Tämä tilanne on ongelma. Ongelma pahenee mitä lähemmäksi mennään Suomi24-tyyppistä sensuroimatonta Karjala-räävintää.
Todellisuudessa Suomessa harjoitetaan aikuisten koulukiusaamista heti, kun joku avaa Karjala-keskustelun.
Keinoja on monenlaisia. Yleisesti nimitellään keskustelijoita "kaheleiksi", "elämöijiksi", "hihhuleiksi" tai millä tahansa halveksivalla nimellä. Tietysti Karjalan palautuskeskustelijoita nimitellään vielä "ryssittelijöiksi", sen jälkeen kun heitä on nimitelty edellä mainituilla halventavilla nimityksillä. Suomalaisia saa kyllä nimitellä, jos suomalaiset puhuvat Karjalasta, mutta venäläisiä ei tietenkään saa nimitellä, tai muuten!
Keskustelijoiden persoona otetaan esille. Luetellaan keskustelijan asuinpaikka, ammatti, titteli, sukupuoli, ikä, harrastukset jne. Ilkutaan näillä. Tehdään niistä numero. Laitetaan persoona naurunalaiseksi.
Jos keskustelija liikkuu "kaupungilla" tai on julkisissa tiloissa, luodaan fyysisiä esteitä. Estetään Karjalan palautuskeskustelijalta pääsy Karjala-taloon tai Karjalan kesäjuhliin. Jos henkilö on jo sisätiloissa, ajetaan tämä ulos. Minulla on valokuvia yhdestä tällaisesta tapahtumasta.
Sepitetään mielikuvituksellisia tarinoita, jotka eivät pidä paikkaansa. Kerrotaan esimerkiksi, että joku Karjalan palautuksesta keskusteleva "ei enää saa viisumia Venäjälle", vaikka keskustelijalla on viisumi, tälläkin hetkellä.
Mielikuva, tai kielikuva, joka tästä syntyy on tämä: mennään Ison Selän taakse turvaan, ja sieltä käsin huudellaan hävyttömyyksiä. Iso Selkä on ydinasevaltio, "suurvalta", omnipotentti mahti, joka pystyy mihin tahansa. Näin uskotteleva "koulukiusaaja" tuntee olevansa itsekin vahva ja mahtava. Pönkitetyllä itsetunnolla voidaan sitten haukkua keskustelijoita ilman mitään pidäkkeitä.
Kuitenkin Suomessa on perustuslaki, ja ihmisyyttä turvaamaan on luotu YK:n ihmisoikeuksien julistus, jota myös Suomen laki myötäilee.
Valitettavasti laki ei suojele niitä, jotka jäävät "virallisen totuuden" tai esimerkiksi Venäjän oletetun suurvaltamahdin musertamiksi. Millään keskustelun säännöillä, puhumattakaan kohteliaisuussäännöillä, ei ole mitään tekoa, kun "virallinen totuus" jyrää.
Vielä yksi keskustelu, jossa nähdään samanlaisia elementtejä, on maahanmuuttokeskustelu. Tässä keskustelussa "virallinen totuus" on äärimmäisyyksiin menevä suvaitsevaisuus, jolla on kosketuspintaa vasemmistolaisuuteen, joka puolestaan väittää pitävänsä pesäeroa "natsistiseen" tai "fasistiseen" rasismiin. Puuttumatta tässä yksityiskohtaisemmin siihen, että vasemmistodebatissa on hyvinkin suvaitsemattomia elementtejä, voidaan todeta, että maahanmuuttokeskustelun toisinajattelijasiipi saa tuta "virallisen totuuden" musertavan voiman aina julkista häväistyskirjoittelua tai tutkintapyyntöjä myöten.
Kyllä, Venäjä voisi halutessaan tuhota kaiken elämän tältä planeetalta ja raja on edelleen siinä mihin diktaattori sen piirsi, mutta keskustelun oikeutuksen takaa Suomen perustuslaki.
"Karjala tulee kalliiksi" Osa 3
Tämä huomiota herättänyt blogipohdinta Karjalan "kalleudesta" tarkastelee tällä kertaa niitä oleellisia kysymyksiä, joita kukaan ei ole ainakaan julkisesti esittänyt.
Viittasin aiemmin Helsingin Sanomissa jonkun mattivirtasen tekemään "tutkimukseen", jossa yks'kantaan todettiin, että "Karjala tulisi kalliiksi".
MITÄ ON KYSYTTÄVÄ KARJALAN "KALLEUDESTA"?
1) Eikö hallitus sittenkään laadi budjettia?
Kun Karjala palaa jälleen Suomen osaksi, ja kaikki Karjalaa koskevat päätökset tehdään Helsingissä, presidentin, hallituksen ja eduskunnan ollessa päättäviä elimiä, onko valta siellä minne valta kuuluu?
Yleinen uskomus nimittäin näyttäisi olevan, että Karjala yksinkertaisesti syöksisi Suomen hallitsemattomaan syöksykierteeseen.
Kuitenkin todellisuus on se, että Suomen hallitus itse laatii vuosittaisen valtion budjetin ja hyväksyttää sen eduskunnalla. Vaikka oppositio pyrkii panemaan kapuloita rattaisiin, lopulta hallituksen budjettiesitys kuitenkin jää voimaan. Ja sen turvin edetään vuosi eteenpäin.
Totuus on, että Suomen hallitus laatii budjetin ja näin sataprosenttisesti päättää, mitä siihen budjettiin otetaan. Langat ovat suomalaisten käsissä: jos budjetti uhkaa paisua, jostakin voidaan aina kiristää.
2) Emmekö sittenkään osaa?
Yleinen väite Karjala-keskustelussa näyttää olevan, että suomalaisten osaaminen loppuu jonnekin Stalinin piirtämän itärajan tienoolle.
Suomalaiset ovat suhteellisen vähäisillä luonnonvaroilla osanneet nostaa maamme johtavien teollisuusmaiden varakkaaseen joukkoon. Koskaan Suomi ei tietenkään ole maailman rikkain valtio, mutta rikkaimman neljänneksen joukossa pysytään ehkä aina.
Monet keskustelijat antavat ymmärtää, että Stalinin rajan itäpuolella suomalainen osaaminen loppuu kuin seinään. Yhtäkkiä kukaan ei enää tiedä, mitä tehdään pelloilla, metsillä, koskilla, järvillä. Jokin maaginen voima on tuhonnut suomalaisten aloitteellisuuden, ajattelukyvyn, osaamisen, innovaatiot ja tietysti rohkeuden.
3) Onko kaikki risukkoa?
Moni näyttää uskovan, että Neuvostoliitto tai jokin ihmisryhmä on täydellisesti raunioittanut, rikkonut ja tuhonnut kaiken Karjalassa. Metsät ovat "pusikkoa". Kaikki on pilalla. Millään ei ole mitään arvoa.
Kaikki, mikä Karjalassa on, aiheuttaa vain pakollisia kustannuksia, jotka tuhoavat Suomen valtion- ja kansantalouden.
Näinhän ei suinkaan ole.
Hyviä vertailukohtia ovat Baltian maat, jotka ovat nyt EU:n jäsenvaltioita ja osittain täysin moderneja länsimaistyyppisiä valtioita. Kaikkien ostoskeskusten, hyvien maanteiden ja yksityisten omakotitalojen välissä on edelleen kolhoosien raunioita ja hylättyjen sotilaskohteiden jäänteitä. Nämä ikävät muistomerkit totalitäärisestä diktatuurista eivät kuitenkaan estä innovatiivisiä baltteja rakentamasta uutta tai joskus korjaamasta vanhaa.
Toinen esimerkki tulee Lapin läänistä. Muuan monilapsisen perheen vesa osallistui sisarustensa kanssa perintötalon arviontiin. Tarinan sankari oli kiinnostunut huonokuntoisesta rakennuksesta, muut sisarukset lähinnä naureskelivat "rötiskölle". Sankarimme sai siis oikeuden ottaa perintötalo omaisuudekseen. Hän purki hirret ja siirsi ne toisaalle. Vuosien uurastuksen jälkeen sankarimme oma visio alkoi hahmottua ja talosta tuli äärimmäisen viihtyisä, romanttinen ja tilava koti. Sanomattakin on selvää, että aiemmin "rötiskölle" naureskelleet sisarukset olivat tukehtua kateuteensa.
Samalla tavalla Karjalassa on mahdollista toteuttaa unelmia ja visioita. Jokainen ei pysty näkemään visioita, mutta monet osaavat. "Risukko" muuttuu vuosien aikana upeaksi karjalaiseksi perinnemaisemaksi.
4) Onko meidän pakko?
Monet keskustelijat ovat väittäneet, että Karjalan palauduttua Suomen on suorastaan pakko toteuttaa toimenpiteitä, jotka tulevat niin "kalliiksi", että Suomen talous tuhoutuu.
Tällainen väite näyttää perustuvan uskomukseen, jonka mukaan jokainen Suomen rajojen sisäpuolella oleskeleva kansalainen on ikään kuin ohjelmoitu suomalaiseen rahoitusrobottiin: valtio maksaa jokaisen askeleen kehdosta hautaan. Näinhän ei suinkaan ole.
Rajankäynti siitä, kuinka monta prosenttia askeleista valtio maksaa, on vasemmiston ja oikeiston suurin ero. Kun terveyspalvelutkin ovat maksullisia, ja monet "saavutetut edut" ovat käytännössä työnantajien maksettava (eikä valtion), ei elämä ole ihan niin "kallista" kuin mitä pessimistit väittävät.
Tarkastelu vaatisi vähintään oman blogikirjoituksensa, mutta todettakoon seuraavaa. Karjalan tiestö on osittain parantunut viime vuosina. Karjalan palautettuna olisi ajokelpoista seutua ainakin pääteiden osalta. Vanhojen karjalaisten kotiseutujen pikkutiet laitettaisiin kuntoon sitä mukaa kun näitä seutuja asutettaisiin - usein alkaen omatoimisella talkootyöllä.
Kouluja on eri puolilla Karjalaa, Viipurista, Käkisalmesta ja Sortavalasta alkaen. Jos nykyasukkaat astelevat tässä kuussa omaan kouluunsa, miksi nämä koulut pitäisi heti sulkea palautuksen jälkeen? Eikö koulut jäisi käyttöön toistaiseksi, kunnes niitä ensin vapaaehtoisin tavaralahjoituksin kohennettaisiin ja sitten yksi kerrallaan remontoitaisiin tai korvattaisiin uusilla, yksi kerrallaan, budjetin raameissa?
Terveyskeskuksia on siellä täällä missä nykykarjalaiset elävät. Karjalan palauduttua osoitteet pysyisivät heti ennallaan - miksi niitä ryhdyttäisiin sulkemaan. Eikö pikemminkin niitä ensin kohennettaisi vapaaehtoisin varustelahjoituksin Suomen sairaaloiden ylijäämävarastoista (esimerkiksi lievästi vanhentuneilla mutta edelleen käyttökelpoisilla varusteilla) ja vasta sitten, yksi kerrallaan, laitettaisi nykykuntoon, budjettien mukaan?
Mikä pakko meillä olisi sulkea ja tuhota kaikki se, missä nykykarjalaiset ovat tottuneet hoitamaan asiansa? Eikö pikemminkin suomalainen "karttuisa" käsi voisi ensin lahjoittaa sellaista, mikä meille on ylimääräistä ja turhaa, nostaa nykyisiä instituutioita viiden vuoden takaiselle tasolle ja sitten odottaa vuosittaisesta valtion budjetista kunnostusvaroja, yksi kerrallaan?
Onko se maailmanloppu, jos Karjalan kouluissa tai sairaaloissa siirryttäisiin vuodesta 1909 ensin vuoteen 2004 ja vasta muutaman vuoden tai vuosikymmenen kuluttua nykyajan moderneimpiin kotkotuksiin?
5) Tuleeko postin mukana Karjala-lasku?
Karjala tulee "kalliiksi" vain silloin, jos jokainen suomalainen aikuinen saa vastentahtoisesti kotipostin mukana laskun Karjalan palautuksen takia.
Tuleeko sellainen lasku? Voisiko vaalituloksen perusteella valtaa pitävä Suomen hallitus tehdä jotakin näin uskaliasta? Tekisikö se poliittisen itsemurhan rokottamalla jokaista suomalaista sellaisen vapauttavan ja iloisen tapahtuman jälkeen, että Karjala olisi palautettu?
Kun Karjalan palautukseen muutenkin suhtaudutaan kauhunomaisella pelolla, miksi hallitus tekisi itsestään vihatun tekemällä suomalaisista "köyhempiä" Karjalan palautuksen jälkeen?
Eikö hallitus pikemminkin laskisi tulopuolelle muista lähteistä niin paljon verotuloja ettei sen tarvitsisi tehdä jokaisesta suomalaisesta vihaisen?
Eikö hallitus pikemminkin hallinnoisi itse budjetin menopuolta sen verran maltillisesti, että budjetti pysyisi kurissa?
6) Nousisiko veroprosentti?
Lopullinen ja oleellinen kysymys Karjalan "kalleudesta" olisi tämä: nostettaisiinko kaikkien suomalaisten palkansaajien veroprosentteja niin paljon, että ostovoima vähenisi ja köyhyys Suomessa lisääntyisi?
Vastaus on kuten edellä: tekisikö Suomen silloinen hallitus tällaisen itsemurhan?
Eikö pikemminkin Suomen silloinen hallitus laskisi oikein:
- Karjalan uudet työpaikat lisäävät verotuloja. Jokaisen uuden työpaikan ennakonpidätyksen maksaa kunkin työpaikan luoja, työnantaja. Se, joka budjetoi työpaikan omasta budjetistaan, maksaa myös kaikki palkkakulut, mukaan lukien ennakonpidätyksen eli siis verot.
- Karjalan uudet työpaikat vähentävät epäsuorasti valtion kuluja. Jos tulee uusia työpaikkoja, myös työttömyys vähenee. Valtiolla on vähemmän maksettavaa työttömyyskorvausten osalta. Valtio säästää, veroja siis ei tarvitse nostaa vaan jopa päinvastoin.
- Hallitus tekee budjetin itse. Jos menopuolelle uhkaa tulla liikaa tavaraa, osa voidaan siirtää seuraavalle vuodelle. Uusi koulu tai sairaala viivästyy mutta ei jää kokonaan rakentamatta. Kuluja voidaan jakaa usealle vuodelle.
- On muitakin verotulojen lähteitä kuin työn verotus. Karjalan jälleenrakennus lisää materiaalihankintoja. Arvonlisäverotuotto kasvaa runsaasti. Karjalaan ajetaan omalla autolla enemmän, bensiiniverokertymä kasvaa. Raja siirtyy kauemmaksi itään, ja harvemmat jaksavat ajaa 200 km enemmän hakeakseen Venäjän puolelta alkoholia, tupakkaa tai bensaa - näidenkin tuotteiden verotulot jäävät Suomeen. Kotiseutumatkailu Karjalassa muuttuu kotimaanmatkailuksi - kaikki verotulot jäävät Suomeen, jne.
Viisas hallitus ei nosta veroprosentteja, koska sen ei tarvitse tehdä sitä. Verotulot kasvavat muutenkin.
Viittasin aiemmin Helsingin Sanomissa jonkun mattivirtasen tekemään "tutkimukseen", jossa yks'kantaan todettiin, että "Karjala tulisi kalliiksi".
MITÄ ON KYSYTTÄVÄ KARJALAN "KALLEUDESTA"?
1) Eikö hallitus sittenkään laadi budjettia?
Kun Karjala palaa jälleen Suomen osaksi, ja kaikki Karjalaa koskevat päätökset tehdään Helsingissä, presidentin, hallituksen ja eduskunnan ollessa päättäviä elimiä, onko valta siellä minne valta kuuluu?
Yleinen uskomus nimittäin näyttäisi olevan, että Karjala yksinkertaisesti syöksisi Suomen hallitsemattomaan syöksykierteeseen.
Kuitenkin todellisuus on se, että Suomen hallitus itse laatii vuosittaisen valtion budjetin ja hyväksyttää sen eduskunnalla. Vaikka oppositio pyrkii panemaan kapuloita rattaisiin, lopulta hallituksen budjettiesitys kuitenkin jää voimaan. Ja sen turvin edetään vuosi eteenpäin.
Totuus on, että Suomen hallitus laatii budjetin ja näin sataprosenttisesti päättää, mitä siihen budjettiin otetaan. Langat ovat suomalaisten käsissä: jos budjetti uhkaa paisua, jostakin voidaan aina kiristää.
2) Emmekö sittenkään osaa?
Yleinen väite Karjala-keskustelussa näyttää olevan, että suomalaisten osaaminen loppuu jonnekin Stalinin piirtämän itärajan tienoolle.
Suomalaiset ovat suhteellisen vähäisillä luonnonvaroilla osanneet nostaa maamme johtavien teollisuusmaiden varakkaaseen joukkoon. Koskaan Suomi ei tietenkään ole maailman rikkain valtio, mutta rikkaimman neljänneksen joukossa pysytään ehkä aina.
Monet keskustelijat antavat ymmärtää, että Stalinin rajan itäpuolella suomalainen osaaminen loppuu kuin seinään. Yhtäkkiä kukaan ei enää tiedä, mitä tehdään pelloilla, metsillä, koskilla, järvillä. Jokin maaginen voima on tuhonnut suomalaisten aloitteellisuuden, ajattelukyvyn, osaamisen, innovaatiot ja tietysti rohkeuden.
3) Onko kaikki risukkoa?
Moni näyttää uskovan, että Neuvostoliitto tai jokin ihmisryhmä on täydellisesti raunioittanut, rikkonut ja tuhonnut kaiken Karjalassa. Metsät ovat "pusikkoa". Kaikki on pilalla. Millään ei ole mitään arvoa.
Kaikki, mikä Karjalassa on, aiheuttaa vain pakollisia kustannuksia, jotka tuhoavat Suomen valtion- ja kansantalouden.
Näinhän ei suinkaan ole.
Hyviä vertailukohtia ovat Baltian maat, jotka ovat nyt EU:n jäsenvaltioita ja osittain täysin moderneja länsimaistyyppisiä valtioita. Kaikkien ostoskeskusten, hyvien maanteiden ja yksityisten omakotitalojen välissä on edelleen kolhoosien raunioita ja hylättyjen sotilaskohteiden jäänteitä. Nämä ikävät muistomerkit totalitäärisestä diktatuurista eivät kuitenkaan estä innovatiivisiä baltteja rakentamasta uutta tai joskus korjaamasta vanhaa.
Toinen esimerkki tulee Lapin läänistä. Muuan monilapsisen perheen vesa osallistui sisarustensa kanssa perintötalon arviontiin. Tarinan sankari oli kiinnostunut huonokuntoisesta rakennuksesta, muut sisarukset lähinnä naureskelivat "rötiskölle". Sankarimme sai siis oikeuden ottaa perintötalo omaisuudekseen. Hän purki hirret ja siirsi ne toisaalle. Vuosien uurastuksen jälkeen sankarimme oma visio alkoi hahmottua ja talosta tuli äärimmäisen viihtyisä, romanttinen ja tilava koti. Sanomattakin on selvää, että aiemmin "rötiskölle" naureskelleet sisarukset olivat tukehtua kateuteensa.
Samalla tavalla Karjalassa on mahdollista toteuttaa unelmia ja visioita. Jokainen ei pysty näkemään visioita, mutta monet osaavat. "Risukko" muuttuu vuosien aikana upeaksi karjalaiseksi perinnemaisemaksi.
4) Onko meidän pakko?
Monet keskustelijat ovat väittäneet, että Karjalan palauduttua Suomen on suorastaan pakko toteuttaa toimenpiteitä, jotka tulevat niin "kalliiksi", että Suomen talous tuhoutuu.
Tällainen väite näyttää perustuvan uskomukseen, jonka mukaan jokainen Suomen rajojen sisäpuolella oleskeleva kansalainen on ikään kuin ohjelmoitu suomalaiseen rahoitusrobottiin: valtio maksaa jokaisen askeleen kehdosta hautaan. Näinhän ei suinkaan ole.
Rajankäynti siitä, kuinka monta prosenttia askeleista valtio maksaa, on vasemmiston ja oikeiston suurin ero. Kun terveyspalvelutkin ovat maksullisia, ja monet "saavutetut edut" ovat käytännössä työnantajien maksettava (eikä valtion), ei elämä ole ihan niin "kallista" kuin mitä pessimistit väittävät.
Tarkastelu vaatisi vähintään oman blogikirjoituksensa, mutta todettakoon seuraavaa. Karjalan tiestö on osittain parantunut viime vuosina. Karjalan palautettuna olisi ajokelpoista seutua ainakin pääteiden osalta. Vanhojen karjalaisten kotiseutujen pikkutiet laitettaisiin kuntoon sitä mukaa kun näitä seutuja asutettaisiin - usein alkaen omatoimisella talkootyöllä.
Kouluja on eri puolilla Karjalaa, Viipurista, Käkisalmesta ja Sortavalasta alkaen. Jos nykyasukkaat astelevat tässä kuussa omaan kouluunsa, miksi nämä koulut pitäisi heti sulkea palautuksen jälkeen? Eikö koulut jäisi käyttöön toistaiseksi, kunnes niitä ensin vapaaehtoisin tavaralahjoituksin kohennettaisiin ja sitten yksi kerrallaan remontoitaisiin tai korvattaisiin uusilla, yksi kerrallaan, budjetin raameissa?
Terveyskeskuksia on siellä täällä missä nykykarjalaiset elävät. Karjalan palauduttua osoitteet pysyisivät heti ennallaan - miksi niitä ryhdyttäisiin sulkemaan. Eikö pikemminkin niitä ensin kohennettaisi vapaaehtoisin varustelahjoituksin Suomen sairaaloiden ylijäämävarastoista (esimerkiksi lievästi vanhentuneilla mutta edelleen käyttökelpoisilla varusteilla) ja vasta sitten, yksi kerrallaan, laitettaisi nykykuntoon, budjettien mukaan?
Mikä pakko meillä olisi sulkea ja tuhota kaikki se, missä nykykarjalaiset ovat tottuneet hoitamaan asiansa? Eikö pikemminkin suomalainen "karttuisa" käsi voisi ensin lahjoittaa sellaista, mikä meille on ylimääräistä ja turhaa, nostaa nykyisiä instituutioita viiden vuoden takaiselle tasolle ja sitten odottaa vuosittaisesta valtion budjetista kunnostusvaroja, yksi kerrallaan?
Onko se maailmanloppu, jos Karjalan kouluissa tai sairaaloissa siirryttäisiin vuodesta 1909 ensin vuoteen 2004 ja vasta muutaman vuoden tai vuosikymmenen kuluttua nykyajan moderneimpiin kotkotuksiin?
5) Tuleeko postin mukana Karjala-lasku?
Karjala tulee "kalliiksi" vain silloin, jos jokainen suomalainen aikuinen saa vastentahtoisesti kotipostin mukana laskun Karjalan palautuksen takia.
Tuleeko sellainen lasku? Voisiko vaalituloksen perusteella valtaa pitävä Suomen hallitus tehdä jotakin näin uskaliasta? Tekisikö se poliittisen itsemurhan rokottamalla jokaista suomalaista sellaisen vapauttavan ja iloisen tapahtuman jälkeen, että Karjala olisi palautettu?
Kun Karjalan palautukseen muutenkin suhtaudutaan kauhunomaisella pelolla, miksi hallitus tekisi itsestään vihatun tekemällä suomalaisista "köyhempiä" Karjalan palautuksen jälkeen?
Eikö hallitus pikemminkin laskisi tulopuolelle muista lähteistä niin paljon verotuloja ettei sen tarvitsisi tehdä jokaisesta suomalaisesta vihaisen?
Eikö hallitus pikemminkin hallinnoisi itse budjetin menopuolta sen verran maltillisesti, että budjetti pysyisi kurissa?
6) Nousisiko veroprosentti?
Lopullinen ja oleellinen kysymys Karjalan "kalleudesta" olisi tämä: nostettaisiinko kaikkien suomalaisten palkansaajien veroprosentteja niin paljon, että ostovoima vähenisi ja köyhyys Suomessa lisääntyisi?
Vastaus on kuten edellä: tekisikö Suomen silloinen hallitus tällaisen itsemurhan?
Eikö pikemminkin Suomen silloinen hallitus laskisi oikein:
- Karjalan uudet työpaikat lisäävät verotuloja. Jokaisen uuden työpaikan ennakonpidätyksen maksaa kunkin työpaikan luoja, työnantaja. Se, joka budjetoi työpaikan omasta budjetistaan, maksaa myös kaikki palkkakulut, mukaan lukien ennakonpidätyksen eli siis verot.
- Karjalan uudet työpaikat vähentävät epäsuorasti valtion kuluja. Jos tulee uusia työpaikkoja, myös työttömyys vähenee. Valtiolla on vähemmän maksettavaa työttömyyskorvausten osalta. Valtio säästää, veroja siis ei tarvitse nostaa vaan jopa päinvastoin.
- Hallitus tekee budjetin itse. Jos menopuolelle uhkaa tulla liikaa tavaraa, osa voidaan siirtää seuraavalle vuodelle. Uusi koulu tai sairaala viivästyy mutta ei jää kokonaan rakentamatta. Kuluja voidaan jakaa usealle vuodelle.
- On muitakin verotulojen lähteitä kuin työn verotus. Karjalan jälleenrakennus lisää materiaalihankintoja. Arvonlisäverotuotto kasvaa runsaasti. Karjalaan ajetaan omalla autolla enemmän, bensiiniverokertymä kasvaa. Raja siirtyy kauemmaksi itään, ja harvemmat jaksavat ajaa 200 km enemmän hakeakseen Venäjän puolelta alkoholia, tupakkaa tai bensaa - näidenkin tuotteiden verotulot jäävät Suomeen. Kotiseutumatkailu Karjalassa muuttuu kotimaanmatkailuksi - kaikki verotulot jäävät Suomeen, jne.
Viisas hallitus ei nosta veroprosentteja, koska sen ei tarvitse tehdä sitä. Verotulot kasvavat muutenkin.
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
"Karjala tulisi kalliiksi" Osa 2
Edellinen blogikirjoitus listasi Karjalan palautuksen jälkeisiä tulonlähteitä. Ensimmäisessä jaksossa annettiin kahdeksan esimerkkiä niistä rahavirroista, jotka tulisivat Karjalaan yksityisistä lähteistä. Toinen listaus kertoi, miten valtio voisi kerätä rahaa.
Tarkastelu saa inspiraationsa yleisestä (harha)luulosta, jonka mukaan "Karjala tulisi kalliiksi" eikä sitä siten voisi palauttaa.
Ennen palaamista itse tarkasteluun, tässä listataan hyötyjä siitä, että "Karjala tulisi kalliiksi".
MIKSI OLISI HYVÄ JOS KARJALA TULISI KALLIIKSI
1) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", se pyörittäisi isoa liikevaihtoa, josta riittäisi jokaiselle jotakin.
2) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", siellä riittäisi runsaasti työpaikkoja, osa näistä hyväpalkkaisia.
3) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", suomalaisten tavarantoimittajien pyörät pyörisivät täysillä ja tulisi isoja tilauksia, talouskunto paranisi, voisi työllistää lisää ja osakkeenomistajillakin olisi kissanpäivät.
4) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", silloin Suomen bruttokansantuote näkisi aika hyvät kasvulukemat ja Suomi suorastaan vaurastuisi!
5) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", siellä olisi monenmoisia mahdollisuuksia lyödä rahoiksi ja rikastua.
6) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", siellä voisi olla varakastakin asiakaskuntaa, ja investoinnit sinne maksaisivat itsensä pikaisesti takaisin.
7) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", se houkuttelisi paikalle monenmoisia onnenonkijoita ja vakavia investoijia, ja suuri osa rahoituskuormasta tulisi yksityisten rahoittajien ongelmaksi.
* * *
Kuten edellinen tarkastelu todistaa, Karjalan "kalleuden" voi nähdä myös myönteisestä näkökulmasta. On syytä muistaa, että aina joku hyötyy, oli tilanne sitten mikä tahansa.
Nyt kun lamaa pelätään maailmanlaajuisesti, sen estäminen, ns. elvytys, tulee erittäin kalliiksi. En kuitenkaan usko, että kukaan niistä miljoonista, ehkäpä jopa miljardista ihmisestä maailmanlaajuisesti, joka jollakin tavalla hyötyy eri hallitusten elvytyksestä, pitää pahana tätä elvytystä.
Otetaan toinen esimerkki.
Lapsilisät tulevat varmasti kalliiksi Suomen valtiolle. Silti maassamme on tuskin ketään suomalaista, joka vakavissaan väittäisi, että lapsilisäjärjestelmä pitäisi lakkauttaa.
Ennen lamapuheita tiedettiin hyvin, että Suomen valtiolla on ylimääräistäkin rahaa. Jos Karjala olisi palautunut, rahaa olisi riittänyt.
Nyt kun lamasta puhutaan, Suomen valtio aikoo ottaa lainaa ja elvyttää. Kun valtio käyttää rahaa julkisiin rakennustöihin eli työllistää, silloin ollaan käytännössä kokemassa samaa kuin Karjalan palauduttua: valtio luo kysyntää ja työpaikkoja, ja talous kohenee.
* * *
Jos kuitenkin Karjala tulisi "kalliiksi" jollakin ikävällä tavalla?
Kyse on abstraktista pelosta, jota pitäisi osata konkretisoida.
KUKA MAKSAA JOS KARJALA TULISI "KALLIIKSI"
1) Joku pyytää rahaa keräykseen. On jokin järjestö, joka kinuaa rahaa. Järjestö lupaa laittaa Karjalaa kuntoon. Voit maksaa, mutta yhtä hyvin voit jättää maksamatta. Et siis maksa. Kukaan ei ole vielä ottanut sinulta rahaa.
2) Jokin Karjalaan investoiva osakeyhtiö järjestää osakeannin. Voisit mennä pörssiin ja ostaa osakkeita. Osakkeista voi tulla osinkoa, tai ne voi myydä, voitolla tai tappiolla. Kukaan ei kuitenkaan pakota sinua menemään pörssiin, etkä myöskään mene. Et maksa mitään. Rahasi ovat turvassa.
3) Karjala on palautunut, ja siellä tulee tontteja myyntiin. Ehkä myynnissä on kaupunkiasuntoja ja omakotitalojakin. Jos menisit kiinteistökauppoihin, saisit isolla rahalla kivan järvenrantatontin, ja valtio laittaisi verolapun perään. Moni näyttää ostavan kivoja tontteja, sadat tuhannet eurot vaihtavat omistajaansa, mutta kukaan ei siihen pakota. Rahat jäävät tilillesi eikä verojakaan tarvitse sitten maksaa.
4) Edellinen kohta on monen kohdalla toteutunut, ja nyt valtio muistaa kiinteistöverolapulla. Jokainen maata sieltä perinyt tai ostanut joutuu maksamaan, mutta kun itse jäit Laatokan rantatonttikauppojen junasta, eivät verot koske sinua. Rahat ovat edelleenkin tililläsi - penniäkään et ole vielä maksanut.
5) Samaan aikaan Karjalassa jo alkaa tapahtua. Moni yritys on päässyt vauhtiin. Kauppa käy. Joku jo rakentaa kesämökkiä Laatokan rantaan. Yrityksillä maksuliikenne jatkuu vanhaan tuttuun tapaan: ennakot maksetaan työpaikoista, alvit myynneistä ja ennakkoverot oletetusta voitosta. Nyt kuitenkin on niin, että sinä et ole lähtenyt Karjalan eldoradoon kultaa vuolemaan, joten näitä veronmaksuja ei sinun kohdallesi ole sattunut. Rahat makaavat edelleenkin tililläsi.
6) Karjalan palautumisesta on jo kulunut tovi, etkä vieläkään ole maksanut senttiäkään. Kuitenkin Karjalan piti tulla "kalliiksi". Oma työpaikkasi on säilynyt, ja siinä suunnassa on tapahtunut jotakin merkillistä. Karjalan palautus loi aika paljon uusia työpaikkoja, ja moni työkaveri itse asiassa on painunut Karjalan savotalle tekemään tulosta. Työvoimasta on melkein jo pulaa, ja siksi oma työnantajasi on lupaamassa jopa palkankorotusta, kun muuten ei saa työvoimaa pysymään. Ei voi mitään: palkka on nousussa, eikä niitä pelättyjä veronkorotuksiakaan lopulta tullut. Ilmeisesti poliitikoilla oli pelko ahterissa - eivät uskaltaneet korottaa veroprosentteja. Siellä oli tosiaankin pää kylmänä: hetken jo pelättiin, että valtion budjetti ei pysy kasassa, mutta lopulta verokertymä kasvoi yllättävän suureksi, ja ensimmäiset vuosibudjetit pysyivät balanssissa. Jopa veroprosenttien alentamisestakin puhutaan oikeistopuolueissa. Karjalan palauduttua pari vuotta mentiin aikamoisessa talouskasvussa, eikä itse asiassa vähään aikaan näy hidastustakaan. Monet kaverit viestittävät jo Karjalan olevan aikamoinen kultakaivos... mutta ei sinne ilkiä mennä - tulee "kalliiksi" moinen!
Tarkastelu saa inspiraationsa yleisestä (harha)luulosta, jonka mukaan "Karjala tulisi kalliiksi" eikä sitä siten voisi palauttaa.
Ennen palaamista itse tarkasteluun, tässä listataan hyötyjä siitä, että "Karjala tulisi kalliiksi".
MIKSI OLISI HYVÄ JOS KARJALA TULISI KALLIIKSI
1) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", se pyörittäisi isoa liikevaihtoa, josta riittäisi jokaiselle jotakin.
2) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", siellä riittäisi runsaasti työpaikkoja, osa näistä hyväpalkkaisia.
3) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", suomalaisten tavarantoimittajien pyörät pyörisivät täysillä ja tulisi isoja tilauksia, talouskunto paranisi, voisi työllistää lisää ja osakkeenomistajillakin olisi kissanpäivät.
4) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", silloin Suomen bruttokansantuote näkisi aika hyvät kasvulukemat ja Suomi suorastaan vaurastuisi!
5) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", siellä olisi monenmoisia mahdollisuuksia lyödä rahoiksi ja rikastua.
6) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", siellä voisi olla varakastakin asiakaskuntaa, ja investoinnit sinne maksaisivat itsensä pikaisesti takaisin.
7) Jos Karjala tulisi "kalliiksi", se houkuttelisi paikalle monenmoisia onnenonkijoita ja vakavia investoijia, ja suuri osa rahoituskuormasta tulisi yksityisten rahoittajien ongelmaksi.
* * *
Kuten edellinen tarkastelu todistaa, Karjalan "kalleuden" voi nähdä myös myönteisestä näkökulmasta. On syytä muistaa, että aina joku hyötyy, oli tilanne sitten mikä tahansa.
Nyt kun lamaa pelätään maailmanlaajuisesti, sen estäminen, ns. elvytys, tulee erittäin kalliiksi. En kuitenkaan usko, että kukaan niistä miljoonista, ehkäpä jopa miljardista ihmisestä maailmanlaajuisesti, joka jollakin tavalla hyötyy eri hallitusten elvytyksestä, pitää pahana tätä elvytystä.
Otetaan toinen esimerkki.
Lapsilisät tulevat varmasti kalliiksi Suomen valtiolle. Silti maassamme on tuskin ketään suomalaista, joka vakavissaan väittäisi, että lapsilisäjärjestelmä pitäisi lakkauttaa.
Ennen lamapuheita tiedettiin hyvin, että Suomen valtiolla on ylimääräistäkin rahaa. Jos Karjala olisi palautunut, rahaa olisi riittänyt.
Nyt kun lamasta puhutaan, Suomen valtio aikoo ottaa lainaa ja elvyttää. Kun valtio käyttää rahaa julkisiin rakennustöihin eli työllistää, silloin ollaan käytännössä kokemassa samaa kuin Karjalan palauduttua: valtio luo kysyntää ja työpaikkoja, ja talous kohenee.
* * *
Jos kuitenkin Karjala tulisi "kalliiksi" jollakin ikävällä tavalla?
Kyse on abstraktista pelosta, jota pitäisi osata konkretisoida.
KUKA MAKSAA JOS KARJALA TULISI "KALLIIKSI"
1) Joku pyytää rahaa keräykseen. On jokin järjestö, joka kinuaa rahaa. Järjestö lupaa laittaa Karjalaa kuntoon. Voit maksaa, mutta yhtä hyvin voit jättää maksamatta. Et siis maksa. Kukaan ei ole vielä ottanut sinulta rahaa.
2) Jokin Karjalaan investoiva osakeyhtiö järjestää osakeannin. Voisit mennä pörssiin ja ostaa osakkeita. Osakkeista voi tulla osinkoa, tai ne voi myydä, voitolla tai tappiolla. Kukaan ei kuitenkaan pakota sinua menemään pörssiin, etkä myöskään mene. Et maksa mitään. Rahasi ovat turvassa.
3) Karjala on palautunut, ja siellä tulee tontteja myyntiin. Ehkä myynnissä on kaupunkiasuntoja ja omakotitalojakin. Jos menisit kiinteistökauppoihin, saisit isolla rahalla kivan järvenrantatontin, ja valtio laittaisi verolapun perään. Moni näyttää ostavan kivoja tontteja, sadat tuhannet eurot vaihtavat omistajaansa, mutta kukaan ei siihen pakota. Rahat jäävät tilillesi eikä verojakaan tarvitse sitten maksaa.
4) Edellinen kohta on monen kohdalla toteutunut, ja nyt valtio muistaa kiinteistöverolapulla. Jokainen maata sieltä perinyt tai ostanut joutuu maksamaan, mutta kun itse jäit Laatokan rantatonttikauppojen junasta, eivät verot koske sinua. Rahat ovat edelleenkin tililläsi - penniäkään et ole vielä maksanut.
5) Samaan aikaan Karjalassa jo alkaa tapahtua. Moni yritys on päässyt vauhtiin. Kauppa käy. Joku jo rakentaa kesämökkiä Laatokan rantaan. Yrityksillä maksuliikenne jatkuu vanhaan tuttuun tapaan: ennakot maksetaan työpaikoista, alvit myynneistä ja ennakkoverot oletetusta voitosta. Nyt kuitenkin on niin, että sinä et ole lähtenyt Karjalan eldoradoon kultaa vuolemaan, joten näitä veronmaksuja ei sinun kohdallesi ole sattunut. Rahat makaavat edelleenkin tililläsi.
6) Karjalan palautumisesta on jo kulunut tovi, etkä vieläkään ole maksanut senttiäkään. Kuitenkin Karjalan piti tulla "kalliiksi". Oma työpaikkasi on säilynyt, ja siinä suunnassa on tapahtunut jotakin merkillistä. Karjalan palautus loi aika paljon uusia työpaikkoja, ja moni työkaveri itse asiassa on painunut Karjalan savotalle tekemään tulosta. Työvoimasta on melkein jo pulaa, ja siksi oma työnantajasi on lupaamassa jopa palkankorotusta, kun muuten ei saa työvoimaa pysymään. Ei voi mitään: palkka on nousussa, eikä niitä pelättyjä veronkorotuksiakaan lopulta tullut. Ilmeisesti poliitikoilla oli pelko ahterissa - eivät uskaltaneet korottaa veroprosentteja. Siellä oli tosiaankin pää kylmänä: hetken jo pelättiin, että valtion budjetti ei pysy kasassa, mutta lopulta verokertymä kasvoi yllättävän suureksi, ja ensimmäiset vuosibudjetit pysyivät balanssissa. Jopa veroprosenttien alentamisestakin puhutaan oikeistopuolueissa. Karjalan palauduttua pari vuotta mentiin aikamoisessa talouskasvussa, eikä itse asiassa vähään aikaan näy hidastustakaan. Monet kaverit viestittävät jo Karjalan olevan aikamoinen kultakaivos... mutta ei sinne ilkiä mennä - tulee "kalliiksi" moinen!
lauantai 3. tammikuuta 2009
"Karjala tulisi kalliiksi" Osa 1
Suurin myytti Karjala-keskustelussa on väite, jonka mukaan Karjalan palauduttua "Karjala tulisi kalliiksi".
Tämän väitteen heitti julkiseen keskusteluun Helsingin Sanomat - muistini mukaan - vuonna 1992. Väitteen takana oli joku Tampereen yliopiston mattivirtanen, joka suhteellisen suppeassa artikkelissa halusi sanoa, että "Karjala tulisi kalliiksi".
Sanoma on selvä. Jos Karjala palautuisi, se tulisi "kalliiksi".
Voi olla, tai voipa olla olemattakin, mutta asia pitää aina analysoida.
Kalliiksi kenelle? Milloin? Kuka esittää laskun? Mikä on laskun summa, eräpäivä ja kenen tilille se maksetaan?
Asia on niin tärkeä, että se pitää ottaa käsittelyyn useassa eri blogikirjoituksessa.
Avataan keskustelu tarkastelemalla ensin mistä rahaa tulee Karjalaan ja miten sitä verotetaan.
RAHAA TULEE KARJALAAN
1) Yksityiset suomalaiset yritykset ottavat omalta pankkitililtään omaa rahaa, jolla ne lähtevät työllistämään suomalaisia (tai venäläisiä nykyasukkaita) omiin projekteihinsa.
2) Yksityiset riippumattomat kansalaisjärjestöt siirtävät säästöjään Karjala-projekteihin.
3) Yksityiset ulkomaiset yritykset tuovat Suomeen rahaa ulkomailta, ja käyttävät sitä työllistääkseen suomalaisia (tai Karjalan nykyasukkaita) omiin projekteihinsa.
4) Yksityiset suomalaiset, ehkä enimmäkseen karjalaiset, käyttävät omia säästöjään tehdäkseen hankintoja tai työllistääkseen työmiehiä omilla tonteillansa.
5) Yksityiset suomalaiset tekevät omasta aloitteestaan päätöksiä lahjoittaa omaa rahaansa Karjala-projekteihin.
6) Ulkomaiset hyväntekeväisyysjärjestöt ovat keränneet varoja, joilla halutaan auttaa hädänalaisia Karjalassa.
7) Venäläiset yritykset sijoittavat Karjalaan.
8) Karjalan nykyiset yritykset investoivat Karjalaan.
MITEN VALTIO ANSAITSEE KARJALALLA
1) Kun yksityiset yritykset sijoittavat omia varojaan Karjalaan, valtio perii jo toisen kuukauden 10. päivä maksettujen palkkojen ennakonpidätykset. Nämä pidätykset tulevat yritysten omasta budjetista.
2) Karjalan nykyiset yritykset tulevat Suomen valtion verotuksen piiriin. Nykyinen työvoima tulee ennakonpidätysten alaisiksi. Voitolliset yritykset alkavat maksaa voittoveroa. Tehdyistä ostoista lasketaan arvonlisävero.
3) Karjalan suomalaisten ennen sotia omistamat 40 000 pientilaa tulevat heti kiinteistöverotuksen kohteiksi, kun ne on lunastettu omaan käyttöön.
4) Karjalaan tehdyistä vähittäiskaupan investoinneista alkaa kertyä arvonlisäveroa sen jälkeen, kun kaupat on avattu vähittäismyynnille.
5) Karjalan jälleenrakentamiseen tarvittava materiaali lisää suomalaisten tehtaiden kysyntää. Kasvanut liikevaihto johtaa arvonlisäverokertymän kasvuun. Mahdollinen lisätyövoima tarkoittaa kasvavaa ennakonperintää Suomen valtiolle. Liikevaihdon kasvu tarkoittaa myös voittojen lisääntymistä ja valtion verotulojen kasvua.
6) Lisääntynyt liikenne nyky-Suomesta Karjalaan ja takaisin tarkoittaa sekä bensiiniveron kertymän kasvua että yleensä lisääntynyttä liikevaihtoa liikennepalvelujen osalta.
7) Karjalan metsävarat ja muut luonnonvarat lisäävät yksityisiä tuloja, ja sitä kautta myös valtion verotuloja.
8) Karjalan kiinteistöjen, pientilojen yms. omaisuusratkaisut lisäävät voimakkaasti kiinteistökauppoja ja muita toimia, joiden takia valtion leimaverotulot ja muut hallintomaksutulot kasvavat.
-
Tämän väitteen heitti julkiseen keskusteluun Helsingin Sanomat - muistini mukaan - vuonna 1992. Väitteen takana oli joku Tampereen yliopiston mattivirtanen, joka suhteellisen suppeassa artikkelissa halusi sanoa, että "Karjala tulisi kalliiksi".
Sanoma on selvä. Jos Karjala palautuisi, se tulisi "kalliiksi".
Voi olla, tai voipa olla olemattakin, mutta asia pitää aina analysoida.
Kalliiksi kenelle? Milloin? Kuka esittää laskun? Mikä on laskun summa, eräpäivä ja kenen tilille se maksetaan?
Asia on niin tärkeä, että se pitää ottaa käsittelyyn useassa eri blogikirjoituksessa.
Avataan keskustelu tarkastelemalla ensin mistä rahaa tulee Karjalaan ja miten sitä verotetaan.
RAHAA TULEE KARJALAAN
1) Yksityiset suomalaiset yritykset ottavat omalta pankkitililtään omaa rahaa, jolla ne lähtevät työllistämään suomalaisia (tai venäläisiä nykyasukkaita) omiin projekteihinsa.
2) Yksityiset riippumattomat kansalaisjärjestöt siirtävät säästöjään Karjala-projekteihin.
3) Yksityiset ulkomaiset yritykset tuovat Suomeen rahaa ulkomailta, ja käyttävät sitä työllistääkseen suomalaisia (tai Karjalan nykyasukkaita) omiin projekteihinsa.
4) Yksityiset suomalaiset, ehkä enimmäkseen karjalaiset, käyttävät omia säästöjään tehdäkseen hankintoja tai työllistääkseen työmiehiä omilla tonteillansa.
5) Yksityiset suomalaiset tekevät omasta aloitteestaan päätöksiä lahjoittaa omaa rahaansa Karjala-projekteihin.
6) Ulkomaiset hyväntekeväisyysjärjestöt ovat keränneet varoja, joilla halutaan auttaa hädänalaisia Karjalassa.
7) Venäläiset yritykset sijoittavat Karjalaan.
8) Karjalan nykyiset yritykset investoivat Karjalaan.
MITEN VALTIO ANSAITSEE KARJALALLA
1) Kun yksityiset yritykset sijoittavat omia varojaan Karjalaan, valtio perii jo toisen kuukauden 10. päivä maksettujen palkkojen ennakonpidätykset. Nämä pidätykset tulevat yritysten omasta budjetista.
2) Karjalan nykyiset yritykset tulevat Suomen valtion verotuksen piiriin. Nykyinen työvoima tulee ennakonpidätysten alaisiksi. Voitolliset yritykset alkavat maksaa voittoveroa. Tehdyistä ostoista lasketaan arvonlisävero.
3) Karjalan suomalaisten ennen sotia omistamat 40 000 pientilaa tulevat heti kiinteistöverotuksen kohteiksi, kun ne on lunastettu omaan käyttöön.
4) Karjalaan tehdyistä vähittäiskaupan investoinneista alkaa kertyä arvonlisäveroa sen jälkeen, kun kaupat on avattu vähittäismyynnille.
5) Karjalan jälleenrakentamiseen tarvittava materiaali lisää suomalaisten tehtaiden kysyntää. Kasvanut liikevaihto johtaa arvonlisäverokertymän kasvuun. Mahdollinen lisätyövoima tarkoittaa kasvavaa ennakonperintää Suomen valtiolle. Liikevaihdon kasvu tarkoittaa myös voittojen lisääntymistä ja valtion verotulojen kasvua.
6) Lisääntynyt liikenne nyky-Suomesta Karjalaan ja takaisin tarkoittaa sekä bensiiniveron kertymän kasvua että yleensä lisääntynyttä liikevaihtoa liikennepalvelujen osalta.
7) Karjalan metsävarat ja muut luonnonvarat lisäävät yksityisiä tuloja, ja sitä kautta myös valtion verotuloja.
8) Karjalan kiinteistöjen, pientilojen yms. omaisuusratkaisut lisäävät voimakkaasti kiinteistökauppoja ja muita toimia, joiden takia valtion leimaverotulot ja muut hallintomaksutulot kasvavat.
-
perjantai 2. tammikuuta 2009
Kirja-arvostelu "Karjalan palautus kuin tukka takussa"
Maisteri Veikko Saksi on 2000-luvun Herra Karjalanpalautus, jonka saavutukset ja toiminta ylittävät kaikkien muiden elävien suomalaisten ansiot tällä saralla.
Saksin tuore kirja Karjalan palautus kuin tukka takussa on ainutlaatuinen teos aiheesta, jota Suomessa on harvoin käsitelty. Kirjahyllyssäni on tuskin puolta tusinaa tätä teemaa käsittelevää kirjaa.
Veikko Saksi vetää tunnetusti ProKarelian nettisivustoa. Sinne on koottu laaja valikoima materiaalia, mutta suuren osan sivuston kirjoituksista kirjoittaa Saksi itse.
Näistä kirjoituksista on koottu tämä Tallinnassa painettu pehmeäkantinen nide. Kirja on eittämättä pamfletti, mutta 240-sivuisena siinä riittää luettavaa.
Kirja koostuu helposti luettavista nettikolumneista, joita kutakin värittää Jouko Rostilan "pilapiirros". Tämä materiaali on arvokas lisä kirjan herättämään keskusteluun.
Kirja koostuu 33 artikkelista, joista kussakin toistetaan samoja teemoja. Saksin ajatuksiin on helppo yhtyä: miksi me vaikenemme? Miksi ylläpidämme syyllisyyttä? Miksi emme ole Karjala-kysymyksen edessä yhtä avoimia kuin yleisissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä.
Saksia on joskus arvosteltu käsitteen win-win liiallisestakin toistamisesta. Useimmissa artikkeleissa toistuu tämä käsite. Toistolla on kuitenkin selkeä tavoite. Sillä pyritään helpottamaan ahaa-elämyksen syntymistä.
Jos Saksi olisi vilauttanut win-win-käsitteen yhteen tai kahteen kertaan, sitä ei olisi huomattu. Nyt se pomppaa näkyville jokaisessa artikkelissa, ja se vaatii ajattelemaan.
Jos Karjalan palautus on win-win-tapahtuma, eli sellainen, jossa sekä Venäjä että Suomi hyötyvät (toki hyvin eri tavoin), silloin "Karjalan palautus tietää sotaa" tai "Suomi tarvitsee Natoa ottaakseen Karjalan takaisin" osoittautuvat pelkäksi sotahullujen propagandaksi.
Saksin kirja on sopivaa iltaluettavaa - itse jaksoin käydä yhden tai korkeintaan kaksi lukua kerrallaan. Tahti on sopiva. Näin pystyy askel kerrallaan arvioimaan omia ennakkoluulojaan tai kieroon kasvaneita asenteitaan.
Kirjan pamflettimainen luonne johtaa siihen, että se on vahvimmillaan asennemuokkaajana ja rohkaisijana ajattelemaan toisin kuin mihin suomettunut Suomi on meitä kaikkia aivopessyt.
Sen sijaan faktatiedot ovat niin ja näin. Saksi heittelee lukuja tai väitteitä ilman minkäänlaisia lähdeviitteitä tai tarkennuksia. On todennäköistä, että osa näistä "faktoista" onkin ainakin osittain virheellisiä. Toisaalta tämä ei haittaa pamflettikirjassa, jonka oleellinen anti on uusien ajatusten herättämisessä, ei numeroiden tai vuosilukujen luettelemisessa.
Itse hankin kirjan Lappeenrannan Karjala-myymälästä. Se on tietääkseni ainoa Karjala-aiheisiin kirjoihin ja tuotteisiin erikoistunut vähittäiskauppa koko Suomessa. Asialla on merkitystä. Jos Yhdysvalloissa tai jossakin muussa moniarvoisessa yhteiskunnassa olisi jokin vaiettu kysymys, josta olisi vaikea löytää tietoa, aiheen ympärille syntyisi "resource center" -tyyppistä infoa. Aiheesta kiinnostuneet jakaisivat tietoa siitä, mistä voisi parhaiten löytää vaietusta kysymyksestä tietoa, kirjallisuutta tai peräti myyntipisteitä. Karjala on sellainen vaiettu kysymys, josta on hankala löytää materiaalia. Saksin kirja tuskin tulee löytämään tietään suurten kirjakauppaketjujen myyntitiskeille, joten kirjaa pitää hieman etsiskellä.
Toivoisin tietysti toisin. Kirjan tulisi löytyä jokaisen suomalaisen yöpöydältä - lukukokemus voisi vapauttaa useammankin suomalaisen turhista ennakkoluuloista tai asenteista. Ja mikä onkaan mukavempaa kuin vapautuminen turhista kahleista!
Veikko Saksi: Karjalan palautus kuin tukka takussa
ISBN 978-951-98494-3-0
Saksin tuore kirja Karjalan palautus kuin tukka takussa on ainutlaatuinen teos aiheesta, jota Suomessa on harvoin käsitelty. Kirjahyllyssäni on tuskin puolta tusinaa tätä teemaa käsittelevää kirjaa.
Veikko Saksi vetää tunnetusti ProKarelian nettisivustoa. Sinne on koottu laaja valikoima materiaalia, mutta suuren osan sivuston kirjoituksista kirjoittaa Saksi itse.
Näistä kirjoituksista on koottu tämä Tallinnassa painettu pehmeäkantinen nide. Kirja on eittämättä pamfletti, mutta 240-sivuisena siinä riittää luettavaa.
Kirja koostuu helposti luettavista nettikolumneista, joita kutakin värittää Jouko Rostilan "pilapiirros". Tämä materiaali on arvokas lisä kirjan herättämään keskusteluun.
Kirja koostuu 33 artikkelista, joista kussakin toistetaan samoja teemoja. Saksin ajatuksiin on helppo yhtyä: miksi me vaikenemme? Miksi ylläpidämme syyllisyyttä? Miksi emme ole Karjala-kysymyksen edessä yhtä avoimia kuin yleisissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä.
Saksia on joskus arvosteltu käsitteen win-win liiallisestakin toistamisesta. Useimmissa artikkeleissa toistuu tämä käsite. Toistolla on kuitenkin selkeä tavoite. Sillä pyritään helpottamaan ahaa-elämyksen syntymistä.
Jos Saksi olisi vilauttanut win-win-käsitteen yhteen tai kahteen kertaan, sitä ei olisi huomattu. Nyt se pomppaa näkyville jokaisessa artikkelissa, ja se vaatii ajattelemaan.
Jos Karjalan palautus on win-win-tapahtuma, eli sellainen, jossa sekä Venäjä että Suomi hyötyvät (toki hyvin eri tavoin), silloin "Karjalan palautus tietää sotaa" tai "Suomi tarvitsee Natoa ottaakseen Karjalan takaisin" osoittautuvat pelkäksi sotahullujen propagandaksi.
Saksin kirja on sopivaa iltaluettavaa - itse jaksoin käydä yhden tai korkeintaan kaksi lukua kerrallaan. Tahti on sopiva. Näin pystyy askel kerrallaan arvioimaan omia ennakkoluulojaan tai kieroon kasvaneita asenteitaan.
Kirjan pamflettimainen luonne johtaa siihen, että se on vahvimmillaan asennemuokkaajana ja rohkaisijana ajattelemaan toisin kuin mihin suomettunut Suomi on meitä kaikkia aivopessyt.
Sen sijaan faktatiedot ovat niin ja näin. Saksi heittelee lukuja tai väitteitä ilman minkäänlaisia lähdeviitteitä tai tarkennuksia. On todennäköistä, että osa näistä "faktoista" onkin ainakin osittain virheellisiä. Toisaalta tämä ei haittaa pamflettikirjassa, jonka oleellinen anti on uusien ajatusten herättämisessä, ei numeroiden tai vuosilukujen luettelemisessa.
Itse hankin kirjan Lappeenrannan Karjala-myymälästä. Se on tietääkseni ainoa Karjala-aiheisiin kirjoihin ja tuotteisiin erikoistunut vähittäiskauppa koko Suomessa. Asialla on merkitystä. Jos Yhdysvalloissa tai jossakin muussa moniarvoisessa yhteiskunnassa olisi jokin vaiettu kysymys, josta olisi vaikea löytää tietoa, aiheen ympärille syntyisi "resource center" -tyyppistä infoa. Aiheesta kiinnostuneet jakaisivat tietoa siitä, mistä voisi parhaiten löytää vaietusta kysymyksestä tietoa, kirjallisuutta tai peräti myyntipisteitä. Karjala on sellainen vaiettu kysymys, josta on hankala löytää materiaalia. Saksin kirja tuskin tulee löytämään tietään suurten kirjakauppaketjujen myyntitiskeille, joten kirjaa pitää hieman etsiskellä.
Toivoisin tietysti toisin. Kirjan tulisi löytyä jokaisen suomalaisen yöpöydältä - lukukokemus voisi vapauttaa useammankin suomalaisen turhista ennakkoluuloista tai asenteista. Ja mikä onkaan mukavempaa kuin vapautuminen turhista kahleista!
Veikko Saksi: Karjalan palautus kuin tukka takussa
ISBN 978-951-98494-3-0
torstai 1. tammikuuta 2009
Sananvapaus: miksi Karjalasta täytyy puhua?
Karjalasta puhutaan. Kuitenkin nettikeskusteluissa karjalakeskusteluihin ryntää aina niitä, jotka haluaisivat hillitä keskustelua tai suorastaan haukkuvat muut keskustelijat.
Sinänsä Karjala-keskustelu ei välttämättä ole ainoa aihe, jossa ilmenee muiden keskustelijoiden haukkumista ja jutustelun vetämistä sivuraiteille.
Karjala on kuitenkin täysin poikkeava keskusteluaihe, koska siihen liittyy niin paljon kollektiviista surua, tabuja ja padottua vihaa (tai muita padottuja tunteita).
Karjalasta ja Karjalan palautuksesta täytyy saada puhua, ja siihen on ainakin kolme hyvää syytä:
1) Jos Karjala ei palaudu
Oletetaan sellainen epätodennäköinen skenaario, ettei Karjalaa palauteta enää milloinkaan itsenäisen Suomen yhteyteen.
Kannattaako siis Karjalasta enää puhua, tai "elämöidä"?
Kyllä. Totta kai.
Jos Karjala ei palaudu, silloin voidaan todeta: ainakin saimme vapaasti keskustella.
Jos Karjala ei palaudu ja siitä on puhuttu vapaasti: ainakin teimme kaikkemme. Katsoimme mihin se riittää. Tämä asia kuitenkaan ei tullut kuntoon, mutta ainakin siitä saatiin hyvät väittelyt.
Puhuminen auttaa myös silloin, kun ahdistaa. Jos puhuminen kielletään, silloin ahdistaa vielä enemmän. Vapaa keskustelu on henkistä terapiaa. Siksi usein vaaditaan:
Vapauttakaa Karjala-keskustelu!
2) Karjala palautuu, koska siitä puhutaan
Silloin kun Karjalan palauttamisesta ei puhuttu mediassa tai missään julkisuudessa, silloin Karjala pysyi Neuvostoliiton osana.
Voidaan vain jossitella, jos Suomessa olisi vallinnut sananvapaus vuoden 1944 jälkeen niin kauan kuin punafasistinen imperiumi oli olemassa, olisiko Karjala voitu palauttaa roistoimperiumin olemassaolon aikana tai välittömästi sen jälkeen.
Suomi on kuin konserttisali, jossa jokainen pysyy paikallaan eikä tee mitään. Jos yksi ihminen aloittaa voimakkaan taputtamisen, pian siihen yhtyy muutkin ja lopulta koko sali taputtaa.
Jos kukaan ei avaa suutaan, ei kukaan puhu Karjalasta.
Suomessa ei ole sellaista automaattista Karjala-keskustelua, joka on ajasta ja paikasta riippumatta aina olemassa.
Karjalasta täytyy varta vasten alkaa puhua, koska aihe ei esiinny mediassa kuin harvoin jos silloinkaan.
Jos yksi ihminen aloittaa avoimen Karjalan palautuskeskustelun, siihen voi liittyä. Jos kukaan ei aloita, ei olemattomaan keskusteluun tietenkään voi osallistua.
Keskustelu on ehdoton edellytys Karjalan palauttamiselle. Jokainen on tervetullut osallistumaan rakentavaan, asialliseen Karjala-keskusteluun. Se saattaa johtaa myönteiseen lopputulokseen.
3) Karjala palautuu keskustelusta riippumatta
Oletetaan sellainen toivottava skenaario, että Venäjä oma-aloitteisesti palauttaa Karjalan.
Jos Karjalasta on ehditty keskustella tätä tilannetta ennen, on kansalaisilla edes jonkinlainen peruskäsitys siitä, mikä alue on kyseessä, mikä on sen historia ja miksi puhutaan Karjalan "palauttamisesta".
Terve suomalainen itsetunto ei ylläpidä tabuja eikä pelkää mörköjä tai karhuja tai ryssiä.
Henkisesti terve suomalainen keskustelee mistä aiheesta tahansa, myös Karjalasta, sen palauttamisesta, sen historian vaiheista, Neuvostoliiton punafasistisesta aluelaajennuksesta, jota se edisti väkivallalla ja hyökkäyssodilla jne.
Jos Karjala palautuu keskustelusta riippumatta, hyvä. Tulipahan etukäteen käytyä kaikki mahdolliset kysymykset läpi, niin ei tule yllätyksiä!
Sinänsä Karjala-keskustelu ei välttämättä ole ainoa aihe, jossa ilmenee muiden keskustelijoiden haukkumista ja jutustelun vetämistä sivuraiteille.
Karjala on kuitenkin täysin poikkeava keskusteluaihe, koska siihen liittyy niin paljon kollektiviista surua, tabuja ja padottua vihaa (tai muita padottuja tunteita).
Karjalasta ja Karjalan palautuksesta täytyy saada puhua, ja siihen on ainakin kolme hyvää syytä:
1) Jos Karjala ei palaudu
Oletetaan sellainen epätodennäköinen skenaario, ettei Karjalaa palauteta enää milloinkaan itsenäisen Suomen yhteyteen.
Kannattaako siis Karjalasta enää puhua, tai "elämöidä"?
Kyllä. Totta kai.
Jos Karjala ei palaudu, silloin voidaan todeta: ainakin saimme vapaasti keskustella.
Jos Karjala ei palaudu ja siitä on puhuttu vapaasti: ainakin teimme kaikkemme. Katsoimme mihin se riittää. Tämä asia kuitenkaan ei tullut kuntoon, mutta ainakin siitä saatiin hyvät väittelyt.
Puhuminen auttaa myös silloin, kun ahdistaa. Jos puhuminen kielletään, silloin ahdistaa vielä enemmän. Vapaa keskustelu on henkistä terapiaa. Siksi usein vaaditaan:
Vapauttakaa Karjala-keskustelu!
2) Karjala palautuu, koska siitä puhutaan
Silloin kun Karjalan palauttamisesta ei puhuttu mediassa tai missään julkisuudessa, silloin Karjala pysyi Neuvostoliiton osana.
Voidaan vain jossitella, jos Suomessa olisi vallinnut sananvapaus vuoden 1944 jälkeen niin kauan kuin punafasistinen imperiumi oli olemassa, olisiko Karjala voitu palauttaa roistoimperiumin olemassaolon aikana tai välittömästi sen jälkeen.
Suomi on kuin konserttisali, jossa jokainen pysyy paikallaan eikä tee mitään. Jos yksi ihminen aloittaa voimakkaan taputtamisen, pian siihen yhtyy muutkin ja lopulta koko sali taputtaa.
Jos kukaan ei avaa suutaan, ei kukaan puhu Karjalasta.
Suomessa ei ole sellaista automaattista Karjala-keskustelua, joka on ajasta ja paikasta riippumatta aina olemassa.
Karjalasta täytyy varta vasten alkaa puhua, koska aihe ei esiinny mediassa kuin harvoin jos silloinkaan.
Jos yksi ihminen aloittaa avoimen Karjalan palautuskeskustelun, siihen voi liittyä. Jos kukaan ei aloita, ei olemattomaan keskusteluun tietenkään voi osallistua.
Keskustelu on ehdoton edellytys Karjalan palauttamiselle. Jokainen on tervetullut osallistumaan rakentavaan, asialliseen Karjala-keskusteluun. Se saattaa johtaa myönteiseen lopputulokseen.
3) Karjala palautuu keskustelusta riippumatta
Oletetaan sellainen toivottava skenaario, että Venäjä oma-aloitteisesti palauttaa Karjalan.
Jos Karjalasta on ehditty keskustella tätä tilannetta ennen, on kansalaisilla edes jonkinlainen peruskäsitys siitä, mikä alue on kyseessä, mikä on sen historia ja miksi puhutaan Karjalan "palauttamisesta".
Terve suomalainen itsetunto ei ylläpidä tabuja eikä pelkää mörköjä tai karhuja tai ryssiä.
Henkisesti terve suomalainen keskustelee mistä aiheesta tahansa, myös Karjalasta, sen palauttamisesta, sen historian vaiheista, Neuvostoliiton punafasistisesta aluelaajennuksesta, jota se edisti väkivallalla ja hyökkäyssodilla jne.
Jos Karjala palautuu keskustelusta riippumatta, hyvä. Tulipahan etukäteen käytyä kaikki mahdolliset kysymykset läpi, niin ei tule yllätyksiä!
Karjalakeskustelu ja vuosi 2008
Päättynyt vuosi oli tyydyttävä, jos sitä arvioidaan sananvapauden ja keskustelun avoimuuden osalta. Tilanne parani joulukuussa, kun Yleisradio kunnostautui näyttämällä melkeinpä päivittäin dokumentteja Karjalasta. Useissa näistä puhuttiin avoimesti myös Karjalan palautuksesta, puolesta ja vastaan.
Sen sijaan painettu media, etenkin Helsingin Sanomat, vaikeni suomettuneeseen tyyliinsä koko aiheesta.
Vuoden aikana jatkettiin vielä keskustelua siitä, mitä Mauno Koivisto halusi ja mitä uuden Venäjän johto halusi Karjalan suhteen vuonna 1991. Keskustelussa vuonna 2007 oli saatu todisteet siitä, että Koivisto sai lähestymistä mutta esti Karjalan palautuskeskustelun etenemisen.
Kielteinen keskustelukulttuuri liittyy jatkosotaan. Kansakunnalla olisi oleellisempiakin kysymyksiä kuin jatkosodan yksityiskohdat. Silti presidentin kutsumaa foorumia myöten kansallinen itseruoskinta halusi päätyä lopputulokseen, jossa demokraattinen ja Karjalansa juuri menettänyt Suomi sotikin pyrkien natsien sodanpäämääriin.
Myönteisenä aiheena keskustelussa oli aikansa lakia rikkonen sotatuomionäytelmän tuomioiden purkaminen. Korkein Hallinto-oikeus väittä purkamista mahdottomaksi, mutta asiasta kuitenkin keskusteltiin. Toistaiseksi kansakunta tuomitsi itse itsensä, vaikka valvontakomissiota tai Neuvostoliittoa ei enää ole.
Korkealla tasolla Karjalaa käsiteltiin myös uuden ulkoministerin Alexander Stubbin myötä. Kävi ilmi, että hänen isänsä Göran Stubb oli asunut Käkisalmen kaupungissa (osoitteessa Vuorikatu 4). Perhe oli tullut Käkisalmeen Viipurista. Stubb ei kuitenkaan antanut Karjalan palautuksen suhteen myönteisiä kannanottoja.
Karjala-keskustelua ylläpiti säännöllisesti sekä ProKarelia että Aluepalautus.
ProKarelia jatkoi keskustelua taustoituksella - suomalaisen itsesensuurin pohtimisella. Toinen linjaus oli Venäjän nykytilan pohdinta, usein kriittisin äänenpainoin.
ProKarelia julkaisi uuden kirjan: Karjalan palautus kuin takku tukassa. Kirjaa arvioidaan tässä blogissa lähiaikoina.
Aluepalautus oli astetta räväkämpi lausunnoissaan. Kaksi merkittävää uutispommia lähti Aluepalautuksen suunnalta:
- Se oli julkistamassa valtausta Suomen ja Viron aluevesien yhtymäalueella. Valtaus oli teknisesti mahdollinen lain vaatimalla 5000 euron talletuksella. Valtaus jätettiin mediassa lähes huomiotta, ja sen todenperäisyyttä jopa epäiltiin. Valtauksen syyksi epäiltiin Nord Stream -kaasuputken rakentamisen estämishalua. Toisaalta juuri tätä perustetta epäiltiin syyksi siihen, että valtaus käytännössä vaiettiin mediassa.
- Aluepalautus sai uhkauksen venäläiseltä äärijärjestöltä. Uhkaukseen kuului vaatimus "rauhoittua" ja lopettaa aluepalautuksen vaatiminen. Vaatimusta vahvistettiin kaukasialaisen iskuryhmällä. Aluepalautus otti yhteyttä Suomen poliisilaitokseen ja väitti tulleensa terroristiuhkauksen kohteeksi. Poliisi ei ottanut asiaa käsitelläkseen. Oliko kyseessä suomettunut Venäjän pelko (Venäjältä tulevien uhkausten asettaminen tärkeysjärjestyksessä korkeammalle tasolle kuin Suomen kansalaisten turvallisuuden suojeleminen)?.
Samaan aikaan laillisia keinoja käytettiin edistämään pakkoluovutetun alueen yksittäisten tonttien palauttamista. Asiaa ajava Kari Silvennoinen vei asian Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen. Myöhemmin annettu tuomio oli pettymys.
Karjalan Liitto jatkoi pysähtyneisyyden aikaansa valitsemalla jälleen hallituspuolueen kansanedustajan jatkamaan toimintaansa. Liittoa on syytetty siitä, että se keskittyy "karjalanpiirakoihin, kansantanhuihin ja kyykkään" eikä Karjalan alkuperäisasukkaiden ihmisoikeuksien ajamiseen.
Vuonna 2008 suomalaiset saivat mahdollisuuden keskustella Karjalasta vain harvoilla siihen erikoistuneilla nettisaiteilla. Suomi24-keskustelu on jo vuosien ajan ollut silkkaa keskustelun terrorisoimista. ProKarelia ja myös Helsingin Sanomien Karjala-keskustelua jatkanut "kestoaiheet" on jo aiemmin lakkautettu.
Keskustelua häiritsee venäläisistä äärilaitaa edustavista suunnista tuleva disinformaatio, jopa pelottelu. Samassa hengessä keskustelua haittaa suomettuneet äänenpainot, jotka korostavat Suomen syyllisyyttä jatkosodassa, ja siten ainakin teoreettista Neuvostoliiton oikeutusta anastaa itsenäiseltä valtiolta tämän laillisia alueita haltuunsa.
Karjala-kysymyksen "onneksi" kansainvälinen talous joutui vakavaan taantumaan. Öljyn ja muiden raaka-aineiden (kaasua lukuun ottamatta) hinnat suorastaan romahtivat. Venäjä oli ehtinyt hintojen ollessa huipussaan osoittaa luonteensa uhittelevana, pullistelevana ja yhä uusia vaatimuksia esittävänä häirikkönä. Öljyn hinnanlasku eittämättä tulee rauhoittamaan Venäjää ainakin jollakin tasolla. Venäjä joutuu etsimään ratkaisuja ongelmiin, eikä enää pelkästään luomaan ongelmia. Karjalan palautus voisi olla sellainen myönnytys kansainväliselle yhteisölle, jolla Venäjä pyrkisi "ostamaan" muita, sille tärkeämpiä etuja.
Vuoden 2009 edetessä seurataan Karjalakeskustelua tiiviisti.
Sen sijaan painettu media, etenkin Helsingin Sanomat, vaikeni suomettuneeseen tyyliinsä koko aiheesta.
Vuoden aikana jatkettiin vielä keskustelua siitä, mitä Mauno Koivisto halusi ja mitä uuden Venäjän johto halusi Karjalan suhteen vuonna 1991. Keskustelussa vuonna 2007 oli saatu todisteet siitä, että Koivisto sai lähestymistä mutta esti Karjalan palautuskeskustelun etenemisen.
Kielteinen keskustelukulttuuri liittyy jatkosotaan. Kansakunnalla olisi oleellisempiakin kysymyksiä kuin jatkosodan yksityiskohdat. Silti presidentin kutsumaa foorumia myöten kansallinen itseruoskinta halusi päätyä lopputulokseen, jossa demokraattinen ja Karjalansa juuri menettänyt Suomi sotikin pyrkien natsien sodanpäämääriin.
Myönteisenä aiheena keskustelussa oli aikansa lakia rikkonen sotatuomionäytelmän tuomioiden purkaminen. Korkein Hallinto-oikeus väittä purkamista mahdottomaksi, mutta asiasta kuitenkin keskusteltiin. Toistaiseksi kansakunta tuomitsi itse itsensä, vaikka valvontakomissiota tai Neuvostoliittoa ei enää ole.
Korkealla tasolla Karjalaa käsiteltiin myös uuden ulkoministerin Alexander Stubbin myötä. Kävi ilmi, että hänen isänsä Göran Stubb oli asunut Käkisalmen kaupungissa (osoitteessa Vuorikatu 4). Perhe oli tullut Käkisalmeen Viipurista. Stubb ei kuitenkaan antanut Karjalan palautuksen suhteen myönteisiä kannanottoja.
Karjala-keskustelua ylläpiti säännöllisesti sekä ProKarelia että Aluepalautus.
ProKarelia jatkoi keskustelua taustoituksella - suomalaisen itsesensuurin pohtimisella. Toinen linjaus oli Venäjän nykytilan pohdinta, usein kriittisin äänenpainoin.
ProKarelia julkaisi uuden kirjan: Karjalan palautus kuin takku tukassa. Kirjaa arvioidaan tässä blogissa lähiaikoina.
Aluepalautus oli astetta räväkämpi lausunnoissaan. Kaksi merkittävää uutispommia lähti Aluepalautuksen suunnalta:
- Se oli julkistamassa valtausta Suomen ja Viron aluevesien yhtymäalueella. Valtaus oli teknisesti mahdollinen lain vaatimalla 5000 euron talletuksella. Valtaus jätettiin mediassa lähes huomiotta, ja sen todenperäisyyttä jopa epäiltiin. Valtauksen syyksi epäiltiin Nord Stream -kaasuputken rakentamisen estämishalua. Toisaalta juuri tätä perustetta epäiltiin syyksi siihen, että valtaus käytännössä vaiettiin mediassa.
- Aluepalautus sai uhkauksen venäläiseltä äärijärjestöltä. Uhkaukseen kuului vaatimus "rauhoittua" ja lopettaa aluepalautuksen vaatiminen. Vaatimusta vahvistettiin kaukasialaisen iskuryhmällä. Aluepalautus otti yhteyttä Suomen poliisilaitokseen ja väitti tulleensa terroristiuhkauksen kohteeksi. Poliisi ei ottanut asiaa käsitelläkseen. Oliko kyseessä suomettunut Venäjän pelko (Venäjältä tulevien uhkausten asettaminen tärkeysjärjestyksessä korkeammalle tasolle kuin Suomen kansalaisten turvallisuuden suojeleminen)?.
Samaan aikaan laillisia keinoja käytettiin edistämään pakkoluovutetun alueen yksittäisten tonttien palauttamista. Asiaa ajava Kari Silvennoinen vei asian Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen. Myöhemmin annettu tuomio oli pettymys.
Karjalan Liitto jatkoi pysähtyneisyyden aikaansa valitsemalla jälleen hallituspuolueen kansanedustajan jatkamaan toimintaansa. Liittoa on syytetty siitä, että se keskittyy "karjalanpiirakoihin, kansantanhuihin ja kyykkään" eikä Karjalan alkuperäisasukkaiden ihmisoikeuksien ajamiseen.
Vuonna 2008 suomalaiset saivat mahdollisuuden keskustella Karjalasta vain harvoilla siihen erikoistuneilla nettisaiteilla. Suomi24-keskustelu on jo vuosien ajan ollut silkkaa keskustelun terrorisoimista. ProKarelia ja myös Helsingin Sanomien Karjala-keskustelua jatkanut "kestoaiheet" on jo aiemmin lakkautettu.
Keskustelua häiritsee venäläisistä äärilaitaa edustavista suunnista tuleva disinformaatio, jopa pelottelu. Samassa hengessä keskustelua haittaa suomettuneet äänenpainot, jotka korostavat Suomen syyllisyyttä jatkosodassa, ja siten ainakin teoreettista Neuvostoliiton oikeutusta anastaa itsenäiseltä valtiolta tämän laillisia alueita haltuunsa.
Karjala-kysymyksen "onneksi" kansainvälinen talous joutui vakavaan taantumaan. Öljyn ja muiden raaka-aineiden (kaasua lukuun ottamatta) hinnat suorastaan romahtivat. Venäjä oli ehtinyt hintojen ollessa huipussaan osoittaa luonteensa uhittelevana, pullistelevana ja yhä uusia vaatimuksia esittävänä häirikkönä. Öljyn hinnanlasku eittämättä tulee rauhoittamaan Venäjää ainakin jollakin tasolla. Venäjä joutuu etsimään ratkaisuja ongelmiin, eikä enää pelkästään luomaan ongelmia. Karjalan palautus voisi olla sellainen myönnytys kansainväliselle yhteisölle, jolla Venäjä pyrkisi "ostamaan" muita, sille tärkeämpiä etuja.
Vuoden 2009 edetessä seurataan Karjalakeskustelua tiiviisti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)