Babettes Gaestebud

Ruotsinkielinen FST5 näytti tänään Oscar-voittaneen elokuvan Babettes Gaestebud (Tanska, 1987). Elokuva on unohtumaton ruoan ilotulitus, mutta myös monisävyinen elämän tarkastelu.
Elokuva kertoo pienestä tanskalaisesta kylästä ja sen syvästi uskonnollisesta väestöstä.

Kylässä asuva ranskalainen taloudenhoitajatar voittaa arpajaisissa 10000 frangia. Hän haluaa käyttää kaikki voittorahat tarjoamalla ranskalaisen illallisen kylän asukkaille.

Kaikki kutsutut ovat vanhoja, syvästi uskonnollisia kyläläisiä. Ainoa ulkopuolinen on hyvää elämää rakastava ruotsalainen upseeri, hänkin jo vanha mies.

Hidas elokuva sisältää syvän opetuksen. Ahdasmieliset illallisvieraat saavat ehkä koko Tanskan parhaimman ateriakokonaisuuden eteensä. Pelossa elävät vanhukset ovat kuitenkin päättäneet, etteivät he sanallakaan mainitse koko ateriaa ääneen. He kyllä maistavat, syövät ja juovat, mutta eivät anna minkäänlaista tunnustusta huippuateriasta.

Peloista vapaa mutta laatua arvostava ruotsalainen upseeri ei säästele sanojaan. Hän ymmärtää saavansa elämänsä parhaan aterian. Hän yllättäen tunnistaa, että pienen kylän kokki on pariisilaisen Café Anglais'n pääkokki.

Oscar-palkittu elokuva on vahva opetus. Se peilaa ihmisten pelkoja. Aivopesun tai indoktrinaation läpitunkemat ihmispolot jopa irtautuvat todellisuudesta ja kieltäytyvät kokemasta korkeinta mahdollista laatua, vaikka he itse työntävät sitä omin käsin suuhunsa.

Elokuvan illallinen on kuin kaunis Karjala. Sen palautus olisi kuin arpajaisvoitto. Se laitetaan suomalaisten eteen kuin herkullisimpana illallisena. Mutta suomalaiset vaikenevat.

Mutta kuten elokuvan uskonnolliset, pelokkaat illallisvieraat, myös suomalaiset suhtautuvat Karjalaan pelolla, kauhusta kankeina. Kuten elokuvan säälittävät ”hihhulit”, myös suomalaiset kieltäytyvät sanomasta sanaakaan Karjalasta. Karjala on edessämme, mutta sitä ei mainita.

Se syvä traumaattinen pelkotila, johon suomalaiset on ajettu, muistuttaa 1800-luvun tanskalaisen pikkukylän ahdasmielistä asennetta suhteessa maailman parhaaseen illalliseen.

Kun ateria on syöty, kyläläiset hymyilevät. Mutta eivät vieläkään sano sanaakaan.

Ahdasmielisyys, umpimielisyys, pelkotilat, todellisuudenpakoisuus eivät ole pelkästään tanskalaisen 1800-luvun kylän asukkaiden ominaisuuksia.

Myös tämän hetken Suomessa on tabuja, hiljaisuutta, kieltäytymistä kohdata Karjalan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Karjala ei ole pusikkoa tai ryteikköä tai pilalla tai venäläistetty oblasti. Siitä saa vapaasti puhua ja sitä saa reilusti kehua.

Realistinen, silmät auki Karjalaa tarkasteleva asenne ei ole pelkästään sallittua - se on asenne, joka vapauttaa traumoista ja ahdistuksesta.

Karjala on kuin paras ranskalainen illallinen - Laatokan jyrkkäreunaiset saaret, Suomenlahden aaltoilevat hiekkadyynit, Raja-Karjalan syvät mäntymetsät, Vuoksen vuolas virta. Karjala on Viipurin linna, Rouhialan vesivoimala, Sortavalan säilynyt puutaloalue, Valamon luostari, Käkisalmen pieni linnoitus, Konevitsan kirkonkellot, Koiviston harmaakivikirkko tai Tolvajärven harjumaisema.

Karjalasta saa puhua myönteisesti. Siitä täytyy puhua myönteisesti!